Se oli vuosi
1980, kun varteenotettava amerikkalaisohjaaja John Milius esitteli
entisen kehonrakentajan Arnold Schwarzeneggerin historiallisessa
toimintafilmissä Conan, barbaari. Elokuva osoitti, että
Itävallan Arskan muskelit ja voima ovat huippuluokkaa, mutta katsoja
sulki mielellään korvansa, kun amerikkalaistunut kehonrakentaja
alkoi puhua.
Tuo näyttelemisen taidon
puute ja huono suullinen ulosanti seurasivat Arnoldia elokuvasta
toiseen, mutta kassoilla kilahti valtavasti, kun James Cameron
esitteli Arnoldin kyberhahmona 1980-luvun kahdessa
Terminator-elokuvassaan. Sitten Arnoldin suosio jatkui
vuodesta toiseen kunnes mies päätti siirtyä politiikkaan.
Arnold Schwarzenegger
palasi elokuvaan Kalifornian kuvernöörin paikalta. Mutta
Hollywoodin viime vuosikymmenien ehkä kuuluisin actionnäyttelijä
ei enää pullistele, vaan omalla tavallaan on hyväksynyt
ikääntymisen katkeran taakan. Arnold esittäytyy kohta
70-vuotiaana, partaisena ja tuimana Amerikan keskilännen isänä
Henry Hobsonin esikoiselokuvassa Maggiessa.
Maggieta on jo
ehditty nimitellä zombielokuvaksi. Miksipä ei, vaikka puhuisin
draaman sisälle tungetusta lääketieteellisestä varoitushuudosta:
Mitä jos todella vaaralliset virukset pääsevät pesiytymään
ihmisiin ja tuloksena on verenperintö, joka muuttaa meidät
ihmissyöjiksi?
Ohjaaja Henry Hobson ja
käsikirjoittaja John Scott III ovat sijoittaneet murheellisen,
vavahduttavan tarinan amerikkalaiseen pienyhteisöön, jonnekin
sivistyksen syrjämaalle. Näin elokuvan virusteema ei vaikuta liian
epäuskottavalta. Toki joissakin kohtauksissa kerronta lipsahtaa
lapsellisuuden puolelle.
Maggiessa on myös
toinen piirre, joka oikeuttaa Hobsonin ja Scott III:n pyrkimykset.
Elokuva on isän ja tyttären tarina. Abigail Breslin esittää
tytärtä ja varastaa melkein koko elokuvan. Breslinin tytär huojuu
aikuisuuden kynnyksellä ja kokee vuoristoratamaisia tuntemuksia
uusperheen elämässä. Joely Richardson näyttelee Maggien
äitipuolta.
Siinä mielessä Maggie
on tyypillinen amerikkalainen sankaritarina, että Arnold
Schwarzeneggerin isä ei luota paikalliseen terveyspalveluun, vaan
haluaa hoitaa tyttärensä kotona. Siellä kohdataan sellaisia
kauheuksia, joihin kuuluvat muun muassa ihmislihan sairastuminen
kaikkine järkyttävine ilmiöineen. Allergisesta ihottumasta kärsivä
katsoja saattaa vierastaa elokuvaa, mutta katsomossahan voi aina
sulkea silmänsä.
============================================================================================================
Onko entinen
actionnäyttelijä Arnold Schwarzenegger hyvä uudistuneessa
roolissaan? Ei ainakaan huono, ja tekijät ovat antaneet Arnoldille
mahdollisuuden ikään kuin näytellä hahmollaan, eleillään ja
olemuksellaan. Vuorosanat on karsittu minimiin – niin kuin Arnoldin
aikaisemmissa actionelokuvissa. Tosin Arnoldin työskentelyn
karsimisessa olisi voitu mennä vielä pitemmälle, sillä joissakin
kohtauksissa hänen puhekielensä on kehnoa. Onneksi se ei ”tapa”
yritteliästä elokuvaa, jonka maisema- ja ymmpäristökuvat –
hurjat tulisuihkut -ovat Emmanuel Lubezkin mestarillista kuvaajan
työtä.
=================================================================================================
Juhannuksen
jälkeen Arnold Schwarzenegger palaa jälleen actionsankariksi. Hän
on mukana uudessa Terminator-elokuvassa Genisyys, joka on
tuotettu ajan trendin mukaan 3D-muodossa.
(Maggie on esillä
valkokankaalla vain Arabianrannan uudessa Kino Sherylissä, muuten
dvd-levikissä).
Ajankohtainen
kommentti
Yle Teema on siirtynyt
kesäkauteen. Sarjoissa luotetaan hölmöön Batmaniin, joka
valmistui 1960-luvulla. Teeman Batman-panostus jatkuu koko kesän.
Huh, huh!
Sarja oli räikeä. Ote
oli komediallinen tai pakotetun humoristinen. Tv-sarjasta puuttuivat
kokonaan Batman-sarjakuvan alkuperäisen luojan Bob Kanen
painotukset.
Bob Kanen luomat
sajakuvahahmot ovat asiantuntijoiden mukaan perin synkkäsävyisiä.
Batman-tuntijat ovat jo ehtineet muistuttaa, että Kanen luomat
hahmot seikkailivat ensin 1940-luvun elokuvasarjoissa, joiden jaksoja
näytettiin tavan mukaan valkokankaalla.
Minä en tunne Batmaneja
kovin hyvin, en ole niistä mitenkään innostunut, mutta jos
puhutaan Kanen alkuperäisten tavoitteiden siirtämisestä
valkokankaalle, niin asiantuntijat ovat viitanneet niin Tim Burtonin
1990-luvun elokuviin kuin Christopher Nolanin ohjaamiin uusiin
Batman-elokuvapanostuksiin. Burtonin elokuvasovituksista jäi mieleen
Jack Nicholsonin rankasti revittelevä Jokeri.
Yle Teeman Batman-sarja
levittää televisioon camp-tuulahduksen amerikkalaisen
televisiotuotannon 1960-luvulta, jolloin hassuteltiin pilke
silmäkulmassa. Sarjaa on puolusteltu juuri tuolla camp-epiteetillä.
Mitähän se oikein tarkoittaa? Puhuisin mieluimmin limbo-sarjasta.
Yle Teeman kesäsarjan
Batman on Adam West ja Robin Burt Ward. Rehellisyyden nimissä
täytyy todeta, että he näyttelevät kehnosti. Ja jaksojen
yleisilme ja ”draaman mahdollinen” kaari on aina melko
samanlainen. Batman-velhojen auto herätti huomiota 1960-luvulla. Nyt
se näyttää vanhentuneelta kapistukselta. Ja jos Batman-sarjaa
katsottiin meillä 1960-luvulla mustavalkoisesta televisiosta, niin
Teeman esityksissä värit puhkeavat kukkaan.
Muistoja
kirjahyllystä
Mitä elokuva-arkiston tai
ns. Kavin Orionin-kesäsarjaan kuuluu? Parhaillaan teatterissa menee
saksalaisen Volker Schlöndorffin elokuvia. Tänään oli vuorossa
Petosten kehässä, joka kuvattiin sodan keskellä Beirutissa.
Huomenna eitykseen tulee Schlöndorffin romaanisovitus Swannin
rakkaus, joka pohjaa ranskalaisen Marcel Proustin tekstiin.
Schlöndorff-sarjassa on jo nähty 1970-luvun terrorismia sivuava
Armonlaukaus.
====================================================================================================
Tämän viikon
tapaus on kuitenkin edesmenneen italialaisen Luchino Viscontin
(1906-1976) komea eepos Tiikerikissa (1963) , jossa Italia
yhdistyy. Palataan siis vuoteen 1860. Caribaldin sotilasryhmä nousee
Sisiliaan ja liittää karun saaren Italian kuningaskuntaan. Burt
Lancaster on se vanhan maailman viimeinen patriarkka, Salinan
ruhtinas Don Fabrizio, joka näkee muutoksen, mutta onko hän valmis
hyväksymään sen, koska aristokratian valta lähestyy loppuaan.
Elokuvan kaunis lemmenpari
ovat Alain Delon (Tancredi) ja Claudia Cardinale (Angelica). Jos en
väärin muista, niin muuan heidän ythteisistä kohtauksista isossa
talossa kestää kymmeniä minuuttieja. Myös loppupuolen huikea
tanssikohtaus hakee vertaistaan italialaisen elokuvan historiassa.
Luchino Visconti halusi
luoda Giuseppe Tomasi de Lampedusan romaanin pohjalta pohdiskelevan
eepoksen, jonka kuvalliset puitteet loi mestarikuvaaja Giuseppe
Rotunno. Visconti alusti keskustelun edistyksen ja taantumuksen
välille. Salinan ruhtinaasta ei muovattu yksoikoista aristokraattia,
vaan hänet kuvattiin älykkäänä ajattelijana, joka suo serkulleen
Tancredille mahdollisuuden liittyä Caribaldin joukkoihin ja edustaa
uutta aikaa.
========================================================================================================
Kirjahyllyni
paljasti Luciano de Giustin kirjan ”I Film de Luchino Visconti”,
joka ilmestyi vuonna 1985. Kirja on A4-kokoa. Se sisältää huiman
määrän valokuvia, niin ohjaajasta, hänen elokuvistaan ja
näyttelijöistään sekä festivaalien palkintotilaisuuksista.
Kirjassa haastatellaan milanolaista Viscontia, jonka vuoden 1960
mestariteos Rocco ja hänen veljensä tapahtuu Milanossa.
(Italian matkalla 1990 tuli käytyä vierailamassa Viscontin suvun
pääpaikalla Pavian läheisyydessä. Aika arvostettu oli tämä
marxilainen aristokraatti Luchino Visconti).
Luchino Viscontin
kiintymys ”oppi-isäänsänsä” Tshehoviin, Shakespeareen ja
Verdiin huomioidaan. Viscontin elokuvaura käydään läpi
kronologisesti aina James Cain -inspiraatiosta Ossessionesta
(1943) Maa järisee -neorealismiin (1948) ja kauniiseen
Bellissimaan (1951).
Edelleen de Giusti jatkaa
Viscontin tuotannon käsittelyä Camillo Boiton novelliin
perustuvasta Sensosta (1954), jossa soivat Verdin sävelmät,
ja tietenkin vahvasti ovat esillä 1960-luvun Tiikerikissa,
1970-luvun alun Thomas Mann -sovitus Kuolema Venetsiassa . Ja
tietenkin de Giusti kirjoittaa vuoden 1973 Ludwigista, Helmut
Bergerin näyttelemästä Neuschwansteinin hallitsijan Ludwig II:n
elämästä (1845-1886), jossa Wagnerin musiikki ja henkilöhahmo
ovat esillä. Kirjan elokuvaosuuden päättää tietenkin testamentti
Rakkaus Roomassa (1976), oikeilla tapahtumapakoilla kuvattu
melodraama miehestä, Giancarlo Gianninin esittämästä Tulliosta,
joka uskoo olevansa yli-ihminen.
”I Film de Luchino
Visconti” -kirjan bonuksena on luettelo ohjaajan teatteri- ja
oopperatoteutuksista. Verdiä hän ohjasi, mutta myös Donizettiä,
Puccinia, Straussia ja Mozartia. Verdi-ohjauksia taisi olla kymmenen.
Teatterissa Visconti toteutti Jean Anouilhia ja Shakespearea, mutta
myös amerikkalaisia Tennessee Williamsia ja Arthur Milleriä.
Viettelyksen vaunussa 1949 näyttelivät nuoret Vittorio
Gassman ja Marcello Mastroianni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti