keskiviikkona, kesäkuuta 10, 2015

Itävallan Arska takamaiden isänä Maggiessa * * *

Se oli vuosi 1980, kun varteenotettava amerikkalaisohjaaja John Milius esitteli entisen kehonrakentajan Arnold Schwarzeneggerin historiallisessa toimintafilmissä Conan, barbaari. Elokuva osoitti, että Itävallan Arskan muskelit ja voima ovat huippuluokkaa, mutta katsoja sulki mielellään korvansa, kun amerikkalaistunut kehonrakentaja alkoi puhua.
Tuo näyttelemisen taidon puute ja huono suullinen ulosanti seurasivat Arnoldia elokuvasta toiseen, mutta kassoilla kilahti valtavasti, kun James Cameron esitteli Arnoldin kyberhahmona 1980-luvun kahdessa Terminator-elokuvassaan. Sitten Arnoldin suosio jatkui vuodesta toiseen kunnes mies päätti siirtyä politiikkaan.
Arnold Schwarzenegger palasi elokuvaan Kalifornian kuvernöörin paikalta. Mutta Hollywoodin viime vuosikymmenien ehkä kuuluisin actionnäyttelijä ei enää pullistele, vaan omalla tavallaan on hyväksynyt ikääntymisen katkeran taakan. Arnold esittäytyy kohta 70-vuotiaana, partaisena ja tuimana Amerikan keskilännen isänä Henry Hobsonin esikoiselokuvassa Maggiessa.
Maggieta on jo ehditty nimitellä zombielokuvaksi. Miksipä ei, vaikka puhuisin draaman sisälle tungetusta lääketieteellisestä varoitushuudosta: Mitä jos todella vaaralliset virukset pääsevät pesiytymään ihmisiin ja tuloksena on verenperintö, joka muuttaa meidät ihmissyöjiksi?
Ohjaaja Henry Hobson ja käsikirjoittaja John Scott III ovat sijoittaneet murheellisen, vavahduttavan tarinan amerikkalaiseen pienyhteisöön, jonnekin sivistyksen syrjämaalle. Näin elokuvan virusteema ei vaikuta liian epäuskottavalta. Toki joissakin kohtauksissa kerronta lipsahtaa lapsellisuuden puolelle.
Maggiessa on myös toinen piirre, joka oikeuttaa Hobsonin ja Scott III:n pyrkimykset. Elokuva on isän ja tyttären tarina. Abigail Breslin esittää tytärtä ja varastaa melkein koko elokuvan. Breslinin tytär huojuu aikuisuuden kynnyksellä ja kokee vuoristoratamaisia tuntemuksia uusperheen elämässä. Joely Richardson näyttelee Maggien äitipuolta.
Siinä mielessä Maggie on tyypillinen amerikkalainen sankaritarina, että Arnold Schwarzeneggerin isä ei luota paikalliseen terveyspalveluun, vaan haluaa hoitaa tyttärensä kotona. Siellä kohdataan sellaisia kauheuksia, joihin kuuluvat muun muassa ihmislihan sairastuminen kaikkine järkyttävine ilmiöineen. Allergisesta ihottumasta kärsivä katsoja saattaa vierastaa elokuvaa, mutta katsomossahan voi aina sulkea silmänsä.
============================================================================================================
Onko entinen actionnäyttelijä Arnold Schwarzenegger hyvä uudistuneessa roolissaan? Ei ainakaan huono, ja tekijät ovat antaneet Arnoldille mahdollisuuden ikään kuin näytellä hahmollaan, eleillään ja olemuksellaan. Vuorosanat on karsittu minimiin – niin kuin Arnoldin aikaisemmissa actionelokuvissa. Tosin Arnoldin työskentelyn karsimisessa olisi voitu mennä vielä pitemmälle, sillä joissakin kohtauksissa hänen puhekielensä on kehnoa. Onneksi se ei ”tapa” yritteliästä elokuvaa, jonka maisema- ja ymmpäristökuvat – hurjat tulisuihkut -ovat Emmanuel Lubezkin mestarillista kuvaajan työtä.
=================================================================================================
Juhannuksen jälkeen Arnold Schwarzenegger palaa jälleen actionsankariksi. Hän on mukana uudessa Terminator-elokuvassa Genisyys, joka on tuotettu ajan trendin mukaan 3D-muodossa.
(Maggie on esillä valkokankaalla vain Arabianrannan uudessa Kino Sherylissä, muuten dvd-levikissä).


Ajankohtainen kommentti

Yle Teema on siirtynyt kesäkauteen. Sarjoissa luotetaan hölmöön Batmaniin, joka valmistui 1960-luvulla. Teeman Batman-panostus jatkuu koko kesän. Huh, huh!
Sarja oli räikeä. Ote oli komediallinen tai pakotetun humoristinen. Tv-sarjasta puuttuivat kokonaan Batman-sarjakuvan alkuperäisen luojan Bob Kanen painotukset.
Bob Kanen luomat sajakuvahahmot ovat asiantuntijoiden mukaan perin synkkäsävyisiä. Batman-tuntijat ovat jo ehtineet muistuttaa, että Kanen luomat hahmot seikkailivat ensin 1940-luvun elokuvasarjoissa, joiden jaksoja näytettiin tavan mukaan valkokankaalla.
Minä en tunne Batmaneja kovin hyvin, en ole niistä mitenkään innostunut, mutta jos puhutaan Kanen alkuperäisten tavoitteiden siirtämisestä valkokankaalle, niin asiantuntijat ovat viitanneet niin Tim Burtonin 1990-luvun elokuviin kuin Christopher Nolanin ohjaamiin uusiin Batman-elokuvapanostuksiin. Burtonin elokuvasovituksista jäi mieleen Jack Nicholsonin rankasti revittelevä Jokeri.
Yle Teeman Batman-sarja levittää televisioon camp-tuulahduksen amerikkalaisen televisiotuotannon 1960-luvulta, jolloin hassuteltiin pilke silmäkulmassa. Sarjaa on puolusteltu juuri tuolla camp-epiteetillä. Mitähän se oikein tarkoittaa? Puhuisin mieluimmin limbo-sarjasta.
Yle Teeman kesäsarjan Batman on Adam West ja Robin Burt Ward. Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että he näyttelevät kehnosti. Ja jaksojen yleisilme ja ”draaman mahdollinen” kaari on aina melko samanlainen. Batman-velhojen auto herätti huomiota 1960-luvulla. Nyt se näyttää vanhentuneelta kapistukselta. Ja jos Batman-sarjaa katsottiin meillä 1960-luvulla mustavalkoisesta televisiosta, niin Teeman esityksissä värit puhkeavat kukkaan.

Muistoja kirjahyllystä

Mitä elokuva-arkiston tai ns. Kavin Orionin-kesäsarjaan kuuluu? Parhaillaan teatterissa menee saksalaisen Volker Schlöndorffin elokuvia. Tänään oli vuorossa Petosten kehässä, joka kuvattiin sodan keskellä Beirutissa. Huomenna eitykseen tulee Schlöndorffin romaanisovitus Swannin rakkaus, joka pohjaa ranskalaisen Marcel Proustin tekstiin. Schlöndorff-sarjassa on jo nähty 1970-luvun terrorismia sivuava Armonlaukaus.
====================================================================================================
Tämän viikon tapaus on kuitenkin edesmenneen italialaisen Luchino Viscontin (1906-1976) komea eepos Tiikerikissa (1963) , jossa Italia yhdistyy. Palataan siis vuoteen 1860. Caribaldin sotilasryhmä nousee Sisiliaan ja liittää karun saaren Italian kuningaskuntaan. Burt Lancaster on se vanhan maailman viimeinen patriarkka, Salinan ruhtinas Don Fabrizio, joka näkee muutoksen, mutta onko hän valmis hyväksymään sen, koska aristokratian valta lähestyy loppuaan.
Elokuvan kaunis lemmenpari ovat Alain Delon (Tancredi) ja Claudia Cardinale (Angelica). Jos en väärin muista, niin muuan heidän ythteisistä kohtauksista isossa talossa kestää kymmeniä minuuttieja. Myös loppupuolen huikea tanssikohtaus hakee vertaistaan italialaisen elokuvan historiassa.
Luchino Visconti halusi luoda Giuseppe Tomasi de Lampedusan romaanin pohjalta pohdiskelevan eepoksen, jonka kuvalliset puitteet loi mestarikuvaaja Giuseppe Rotunno. Visconti alusti keskustelun edistyksen ja taantumuksen välille. Salinan ruhtinaasta ei muovattu yksoikoista aristokraattia, vaan hänet kuvattiin älykkäänä ajattelijana, joka suo serkulleen Tancredille mahdollisuuden liittyä Caribaldin joukkoihin ja edustaa uutta aikaa.
========================================================================================================
Kirjahyllyni paljasti Luciano de Giustin kirjan ”I Film de Luchino Visconti”, joka ilmestyi vuonna 1985. Kirja on A4-kokoa. Se sisältää huiman määrän valokuvia, niin ohjaajasta, hänen elokuvistaan ja näyttelijöistään sekä festivaalien palkintotilaisuuksista. Kirjassa haastatellaan milanolaista Viscontia, jonka vuoden 1960 mestariteos Rocco ja hänen veljensä tapahtuu Milanossa. (Italian matkalla 1990 tuli käytyä vierailamassa Viscontin suvun pääpaikalla Pavian läheisyydessä. Aika arvostettu oli tämä marxilainen aristokraatti Luchino Visconti).
Luchino Viscontin kiintymys ”oppi-isäänsänsä” Tshehoviin, Shakespeareen ja Verdiin huomioidaan. Viscontin elokuvaura käydään läpi kronologisesti aina James Cain -inspiraatiosta Ossessionesta (1943) Maa järisee -neorealismiin (1948) ja kauniiseen Bellissimaan (1951).
Edelleen de Giusti jatkaa Viscontin tuotannon käsittelyä Camillo Boiton novelliin perustuvasta Sensosta (1954), jossa soivat Verdin sävelmät, ja tietenkin vahvasti ovat esillä 1960-luvun Tiikerikissa, 1970-luvun alun Thomas Mann -sovitus Kuolema Venetsiassa . Ja tietenkin de Giusti kirjoittaa vuoden 1973 Ludwigista, Helmut Bergerin näyttelemästä Neuschwansteinin hallitsijan Ludwig II:n elämästä (1845-1886), jossa Wagnerin musiikki ja henkilöhahmo ovat esillä. Kirjan elokuvaosuuden päättää tietenkin testamentti Rakkaus Roomassa (1976), oikeilla tapahtumapakoilla kuvattu melodraama miehestä, Giancarlo Gianninin esittämästä Tulliosta, joka uskoo olevansa yli-ihminen.
I Film de Luchino Visconti” -kirjan bonuksena on luettelo ohjaajan teatteri- ja oopperatoteutuksista. Verdiä hän ohjasi, mutta myös Donizettiä, Puccinia, Straussia ja Mozartia. Verdi-ohjauksia taisi olla kymmenen. Teatterissa Visconti toteutti Jean Anouilhia ja Shakespearea, mutta myös amerikkalaisia Tennessee Williamsia ja Arthur Milleriä. Viettelyksen vaunussa 1949 näyttelivät nuoret Vittorio Gassman ja Marcello Mastroianni.

Ei kommentteja: