Joskus menee melkein tietämättään katsomaan elokuvaa, josta ennakkokäsitys on heikko. Sellainen oli David O. Russellin ohjaajama Unelmien pelikirja. Katsomaan menimme sitä Robert De Niron tähden Hän esittää baseball-intoilijaisää, joka odottaa kauden tärkeintä peliä. Viritellään vedonlyöntiä, mutta herralla ei ole mitään asiaa Philadelphian stadionille, sillä hän on saanut aikoja sitten pelikiellon. Samaan aikaan poika Pat (Bradley Cooper) saapuu kotiin hoidosta, sillä hän kärsii väkivaltaisuudesta ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Pat on lyönyt vaimoaan Nikkiä, joka on muuttanut pois kaupungista. Pat ei vain pääse irti Nikistä.
Patin elämän pelastus on uusi tyttö Tiffany (ihana Jennifer Lawrence), joka rakastuu poikaan. Yhdessä ryhdytään harjoittelemaan isoihin tanssikilpailuihin. Suorituksen keskiarvopiste 5 toisi Patin perheeseen rahaa, samoin kauden tärkeimmän pelin vedontyöntivoitto. Ja sillon Patin isä voisi perustaa ravintolan.
Unelmien pelikirja on sujuva, tavanomaista syvemmälle luotsautuva draamakomedia. David O Russellin oivallus, että ihmisen mieli on arvoitus, ei ole uusi, mutta sitä lähestytään oivaltavasta ja osin rennosta näkökylmästä. Neljän näyttelijän elokuva (Patin äitinä Jacki Weaver ) kulkee mallikkaasti. Ohjaaja-käsikirjoittaja Russell rakastaa henkilöitään ja väittää, että normaaliuuden rajat ovat häilyviä. Kun perhe yrittää yhdessä, niin elämän kiperätkin solmukohdat saattavat aueta.
Unelmien pelikirja on todellinen näyttelijöiden elokuva. Nälkäpelistä tuttu kaunistus Jennifer Lawrence on loistava , samoin Bradley Cooper. Tanssiharjoitukset etenevät sujuvasti. Elokuvan todellinen yllätys on kuitenkin viimevuosina sivuosia esittänyt Robert de Niro, joka ei ole tehnyt tällaistä suoritusta vuosiin. Olisiko jo aika hypätä päärooliin - vaikkapa ovelan leffakumppanini mielestä vedonlyöjän osaan, joka panisi hyvän ohjaajan silmien alla valkokankaan värisemään.
Ajankohtainen kommentti
Kaikki menevät nettiin. Helsingin Sanomat muutti "entisen kunnon paperilehtensä" kustannussyistä, vaikka lehti jatkaa ilmestymistä tabloinina. Tekstiä, kuvia ja ilmoituksia riittää kuten ennen, mutta eikö kokonaisvaikutelmassa ole lievä halpa maku. Printti on putoamassa, netti nousee. Printin rinnalla HS panostaa nettilehteen, jossa suuri osa jutuista ovat maksullisia. Sanomien tv-uutiset siirrettiin toimituksineen Helsingin Sanomien toimitukseen Sanomataloon. Saatiin näkyvyyttä, saatiin printtilehden toimituksen tuki ja apu, ehkä tietämyskin.
Yle on siirtämässä kaikki tv-ohjelmansa nettiin, kun tekijänoikeuskysymykset lopullisesti ratkeavat. Onko televisio välineenä ja tiedonjakajana kaatumassa?
Entä miten käy perinteisen levytuotannon ja muusikkojen elinehtojen, kun levymyynti hiipuu ja "kaikki" lataavat ilmaiseksi musiikkia netistä?
Yksi näyttää selviytyvän media-alan muutoksessa vuosikymmenestä toiseen. Se on elokuva, siis valkokankaalle heijastettava elokuvateos, oli se sitten tehty nykyisin "vanhanaikaisella" kameratyöllä tai uudenaikaisilla digitaalisilla menetelmillä. Se suuri draama, ilo, hymyt, pettymykset, huumori, elämän koko kirjo levittäytyvät kiehtovana suurelle kankaalle ja katsomiskokemus on aina niin yksityinen niin kuin joukko-kohtainen.
P.S. Lyhytelokuvien ohjaajana kunnostautunut Maarit Lalli löi ennakkosuosikit sunnuntaina Jussi-gaalassa. Lallin esikoispitkä Kohta-18 oli vuoden paras elokuva 2012 ja Lalli sai parhaan ohjaajan Jussin. Minusta palkinnot menivät nyt viime vuoden parhaalle kotimaiselle elokuvalle, vaikka muiden ohjaajien odotukset romahtivatkin. Itse en ole ollut Jussi-raadissa. En koskaan. Aku Louhmies Vuosisaarineen taisi olla todella, todella pettnyt - ja myös iltapäivälehdistö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti