keskiviikkona, helmikuuta 27, 2013

Ikääntymisen karhea tragiikka * * * * *
















Tanskalaisen Lars von Trierin ohella tämän hetken kohutuin eurooppalainen ohjaaja Michael Haneke on Munchenissä 1942 syntynyt, identiteetiltään itävaltalainen ohjaaja. Von Trier saattaa olla käänöksissään mauton ja repiväkin, mutta Haneke on kultivoitu tyylin mestari. Haneke on vuosien mittaan puhutellut meitä lukuisilla hienoilla elokuvilla, joissa ihmisen elämä ja olemassaolo haasteet hajoteteen kirkkaankipeiksi kromosomeiksi.
Haneke ei päästä meitä helpolla: Hän kysyy jatkuvasti, mitä on ihmisyys, mitä on pahuus, mitä on synti, mitkä ovat ne yhteisöissämme vaikuttavat tabut ja salaisuudet, jotka on pakko paljastaa, jotta voisimme hengittää vapaammin. Haneken elokuvista Bennyn video (1992), Funny Games (1997), Pianonopettaja (2001), Suden aika (2003), Kätketty (2005), Valkoinen nauha (2009) ovat nyt saaneet seurakseen koskettavan Rakkauden, jossa näyttelevät ohjaajan vakiokasvo Isabelle Hubbert sekä Emmanuelle Riva ja Jean-Louis Trintignant. He ovat ranskalaisia näyttelijöitä, joiden tilalle Haneke ei olisi voinut kuvitella itävaltalaisia kollegoita.
Viikonloppuna Oscarilla (paras ulkomainen elokuva) palkittu Rakkaus lähestyy hienovaraisin kuvakulmin ikääntymistä ja lopulta kuolemaa. Haneken elokuvassa ikääntyminen on käsinkosketeltavaa, ennen kaikkea ohjauksen intensiteetin ja näyttelijöiden Emmanuelle Rivan ja Jean-Louis Trintignantin ansiosta. Molemmat ovat suurin piirtein päähenkilöiden ikäisiä.
Näyttelijöiden kasvot, liikkeet, sanat ikään kuin huutavat meille armoa: anna vielä joku elinvuosi, muista että olin joskus Hiroshima, rakastettuni piinattu nuori kaunotar (Riva) tai ranskalaisen 1960-luvun uuden elokuvan hienostunut herrasmies Eric Rohmerin elokuvassa Yöni Maudin luona (Trintignant). Näin Rakkauden vanhukset ja näyttelijät aivan kuin sulautuvat toisiinsa. Puolalainen Krysztof Kieslowksi käytti Trintignantia 1990-luvun Väritrilogian päätösosassa Punaisessa ja taas Riva korvaa nyt Anouk Aimeén ja Annie Girardotin, joita Haneke ohjasi 2000-luvun Pianonopettajassa ja Kätketyssä.
=======================================================================================
Rakkaudessa Michael Haneke avaa näkökulman sivistysperheen avioliittoon, jossa aviomies Georges toimii voimansa menettäneen Annen (Riva) omaishoitajana. Eliniän ennuste on noussut koko ajan länsimaissa. Se on aiheuttanut lukuisia ongelmia: miten kauan jompikumpi puolisoista jaksaa hoitaa toista ja miten kauan kannattaa pitkittää elämää, koska mitään käännettä parempaan ei ole enää nähtävillä.
Haneke saattaa ola sitä mieltä, että jossain aivan pakottavassa vaiheessa tulee hetki, jolloin toinen aviopuolisoista katsoo, että ei ole enää mitään mieltä jatkaa toisen kärsimystä. Tuon hetken tullessa katsoja joutuu moraalisen tunnekuohun valtaan. Millekään tuomitsemiselle ei ole kuitenkaan aihetta.
Elokuva tapahtuu pääasiallisesti sisätiloissa. Jos on nähnyt ne toimet, joita toinen puolisoista, tuo vielä jollakin tavalla terve ja pystyssä pysyvä omaishoitaja joutuu aamusta iltaan, päivästä päivään tekemään kuihtuvan rakkaansa hyväksi, niin elokuva vaikuttaa hyvin realisistiselta, todenmakuiselta.
Aviomiehen tuskan ja kärsimättömyydenkin ymmärtää, koska sängystä alkaa kuulua yhä enemmän kivun ilmauksia, pelon huudahduksia. Kun ei voi oikein enää tehdä mitään. Siksi toivoo, että nuoretkin menisivät katsomaan Rakkautta, ei sen takia, että osaisivat varautua, vaan sen takia, alkaisivat ymmärtää ihmiselämään kuuluvaa vanhenemisen tragiikkaa.
Tätä ei ehkä aivan ymmärrä perheen tytär (Isabelle Hubert) , joka soittaa kamarimusiikkiyhtyeessä ja on tulossa Kuhmon festivaaleile. Ja tietenkin jossain vaiheessa hänkin alkaa viitata rahaan. Sillä sellaisia me ihmiset olemme. Ei sitä pidä mennä tuomitsemaan, vaikka katsoja toivookin nuorelta avarampaa, laaja-alaisempaa näkemystä.
Rakkaus on esteettisesti hallittu kamarielokuva, jossa kamera seisoo koko ajan paikallaan. Musiikkina kuullaan Schubertia ja muutamat leikkaukset 1800-luvun maalauksiin ikään kuin rauhoittavat tunnelmaa, vaikka tapahtumiin ei ole sisällytetty kovin dramaatttisia kohokohtia. Jännite kankaalta katsomoon on tiheä, sitä istuu penkissä hiljaa, kuin pyörittelisi kädessään näkymätöntä rukousnauhaa. Eikä Haneke tunteile, vaan näyttää muutamien viikkojen kuolinkamppailun, johin ei ole mitään lisättävää, josta ei ole ei mitään poisotettavaa.

 
 Väkivaltaa ja kuularuiskuja Floridassa * *


Scanbox Finland Oy

















Tätä amerikklaista rikosdraamaa Parkeria olisimme tuskin menneet katsomaan, jos ohjaajaksi ei olisi paljastunut Taylor Hackford (s. 1945). Hän oli kiinnostava ohjaajatulokas 1980-luvun alkupuolella. Teinipopin syntyä kuvannut Idolmaker, lupasi paljon. Richard Gere -elokuva Upseeri ja herrasmies, filmnoirpastissi Against All Odds ja osittain Porissa kuvattu Valkoiset yöt eivät vakuuttaneet kokonaisuutena, mutta olihan niissä energiaa ja rytmiä. Sitten Taylor Hackford putosi ainakin minun käsityksen mukaan kuvasta.
Parker voisi olla kenen tahansa keskinkertaisen rikosdraaman tekijän ohjaama elokuva. Siinä ei ole mitään uutta, ei mitään särmää, mutta sitä enemmän väkivaltaa ja melskettä. Robert Duvallin ääntä matkima Jason Statman esittää kovan luokan kuumapäistä rikollista Parkeria, joka tekee jenginsä kanssa hurjan ryöstön. Se vaikuttaa kopiolta Michael Mannin mestarillisesta Heat - ajojahti - elokuvasta. Parker haluaisi jakaa saaliin jengin kesken, mutta muut jäsenet eivät suostu, vaan haluavat säilyttää rahat pesämunana uutta, "kaikkien aikojen" rahakeikkaa varten. Parkerista tulee yksinäinen susi, joka matkustaa Floridaan etsimään omaa osuuttaan.
Englannissa tuotettu, mutta paikan päällä Flordiassa kuvattu Parker on saanut sytykkeensä Ray Starkin kioskiromaanista. Taylor Hackford on omistanut Parkerin Donald E. Westlakelle,(1922-2008), jonka salanimellä Ray Stark kirjoitettuun rikosjännäriin elokuva perustuu. Satoja kirjoja väsännyt Westlake oli muuten ehdolla käsikirjoittaja-Osacarin voittajaksi 1990 englantilaisen Stephen Frearsin tiiviistä filmnoir-pastista Huijarit, jossa näytteli Anne Bening.
Parker on täynnä klaffivirheitä: áina sähäkkä, ikääntynyt Nick Nolte näyttelee alussa Parkerin ystävää joka unohdetaan kokonaan elokuvan keskivaiheella. Eikä liene uskottavaa, että Nolten suloinen nuori tytär jaksaa pysyä Parkerin rakastettuna, vaikka mies sählää loputtomiin. Parkerin selviytyminen kaikenlaisista kolhuista ja haavoista on epäsukottavaa.
Jennifer Lopez on muuten saanut jälleen roolin - hän on Parkeria auttava kiinteistövälittäjä.

Ajankohtainen kommentti

Elokuvaohjaajien liiton puheenjohtaja Aku Louhimies totesi taannoin TV1:n Nyybergissä, että uusia kotimaisia elokuvia julkaistaan vuosittain kolmisenkymmentä. Lukumäärä vaikuttaa suurelta. Epäilinkin kerran, että jokin kotimainen elokuva syö elintilaa toiselta. Näin ei ole varsinaisesti tapahtunut, ja kun ensi viikolla ensi-iltansa saa Simo Halisen sukupuolivaihdoselokuva Kaiken sinulle kerron teattereihin on ilmestynyt tänä vuonna jo kaikkiaan 6 uutta kotimaista elokuvaa.
Kevään 2012 kotimaiset ovat menestyneet jopa yllättävän hyvin teattereissa, niin hyvin, että vastaavaa en ole kokenut pitkän kriitikon uran aikana. Kärjistäen voi sanoa, että suomalainen elokuva oli ainakin nuoren yleisön keskuudessa ennen vitsi, mutta ei ole enää. Ehkä nyt kohderyhmäajattelu on iskostunut myös suomalaisiin elokuvatuotantoihin.
Niin vain on, että vuoden 2013 ensimmäisten kuukausien aikana teattereihin on tunkenut katsomaan kotimaisia uutuuksia 700 000 katsojaa. Esimerkiksi Johanna Vuoksenmaan vitsikäs komedia 21 tapaa pilata avioliitto pursusi iltapäivänäytännössä nuoria aikuisia. Kohderyhmä saavutettiin, sillä katsojamäärä on kohonnut yli 100 000.
=======================================================================================
Vuonna 2012 uusia kotimaisia kävi katsomassa kaikkiaan 2,4 miljoonaa ihmistä. Kauas menneisyydessä ovat ne 1970-luvun vuodet, jolloin Uuno Turhapuro -komediat lähes yksin pitivät kotimaista elokuvaa hengissä. Uunot vetivät vuodesta toiseen 500 000- 700 000 suomalaista pääkaupunginseudun ja etenkin maaseudun teattereihin.
Nyt voi sanoa, että uusi nuori elokuvasukupolvi on ottanut vallan suomalaisessa elokuvatuotannossa. Kaikilla elokuvan tekemisen portailla paistaa ammattitaito. Tekninen kehitys on valtavaa. Tämä ei tietenkään tarkoita, että "vanhankin liiton "ohjaajilla olisi vielä sananvaltaa. Matti Ijäsen mestarillinen Kaikella rakkaudella on tästä oivallinen esimerkki. Toivottavasti muitakin kokeneita, ja taiteelliseen lopputuokseen pyrkiviä ohjaajia vielä ilmestyy.

P.S. Viikonloppuna jaetuista Oscareista ei kannata pitää liikkaa meteliä. Ne ovat Yhdysvaltojen monituhatpäisen, alalla työskentelevän konservatiivisen jäsenen kannanotto. Kaksi asiaa erottuu: Steven Spielbergin ennalta suurvoittajaksi ennakoitu historiallinen Lincoln floppasi, mutta Jennfifer Lawrencen nuorekas, rento, trimmi ja valoisa suoritus Unelmien pelikentässä ansaitsi näyttelijä-Oscarin.

Ei kommentteja: