 |
| Finnkino Oy |
Tshekkoslovakiasta natsivainojen vuoksi perheensä kanssa Britanniaan paennut Sir Tom Stoppard (s. 1937) on merkittävimpiä brittiläisiä näytelmäkirjailijoita ja käsikirjoittajia. Hän on kirjoittanut teatterille, televisiolle ja elokuvalle. Stoppardin ehkä tunnetuin näytelmä on "Rosencranzt ja Guldenstern ovat kuolleet" (1966-67) ". Tunnettu on käsikirjoitus "Shakespeare in Love" (1999).
Anna Kareninan (1873-1887) filmikäsikirjoitus on Tom Stoppardin mestarityö. Hän on tiivistänyt Leo Tolstoin romaanin oleelliseen, kolmen venäläisen 1800-luvun eliitin edustajan Aleksin, Vronskin ja Annan kohtalokkaaksi rakkaustarinaksi. Itse asiassa elokuva on kuin teatterikurkistus tolstoilaiseen maailmaan, jossa aviovaimon teoista petos on julkein. Elokuva on matka kiellettyyn rakkauteen, jota Anna elättelee ja hautoo, miettii ja pohtii kunnes on valmis jättämään miehensä, uhmaamaan sosieteetin tapoja ja rakastamaan nuorta, omahyväistä Vronskia. Niin, Vronski on se paha viettelijä.
Puhuin teatterista, koska elokuva avautuu kuin Jean Renoirin viimeinen ohjaustyö, vuonna 1969 julkaistu Le Petit théatre de Jean Renoir eli Onnenhetkiä. Tom Stoppardin kirjoittaman uuden Anna Kareninan ohjaus, vuoropuhelu, näyttelijätyö, puvut, lavasteet ja sisätilojen häikäisevä intensiteetti palvelevat alusta loppuun kolmiodraamaa. Vain säästeliäästi ohjaaja tuo muita henkilöitä esille, näyttää seurapiirin oopperaesityksiä tai antaa venäläisen pellon suhista. Voisi sanoa, että Tolstoin romaani on riisuttu, jotta 2010-luvun katsoja voisi uudelleen herkistyä katsomaan Anna Karenina -elokuvaa ja ehkä tarttua romaaniin, jonka löytymien kirjahyllystä kuuluu yleissivistykseen.
Emme siis näe nyt mykän Greta Garbon haurasta olemusta Edmund Gouldingin vuoden 1927 Hollywood-versiossa, emme samaa Garboa puhumassa Clarence Brownin valojen ja varjojen äänielokuvassa Anna Karenina (1935) tai Vivien Leighia ja Ralph Richardsonia ranskalaisen Julienen Duvivierin 1940-luvun lopun versiossa. Eikä nyt ole syytä ajatella neuvostoliittolaista Anna Karenina -balettia (1975) , jonka ansio on suuren balettitanssijan Maja Plitssetskajan tuominen valkokankaalle "omituisessa" sekasotkussa, joka "ei tuo esille Tolstoin teemoja" - kuten kirjoitin 1975. Ehkä meillä on lupa unohtaa Alekander Zarkhin neuvostoelokuva Anna Karenina (1967), jonka pääroolin kuvan WSOY on painanut Eino Kailan suomentaman pokkaveriversion kanteen.
Ei, nyt Anna Karenina on tämän hetken ehkä kaunein filminäyttelijä Keira Knighthley, joka tuo Annaan kaiken sen veren maun ja sielun sävelten kaiun, joita aikaisemmissa versioissa näkyi erilaisina "annosteluina". Joe Wrightin elokuva on totta vie kielletyn rakkauden poesiaa, johon Knightlyn ohella liittyvät saumattomasti naamioitunut Jude Law Aleksina ja Aaron Taylor-Johnson kreivi Vronskina.
Ja miksi puhun nyt vasta elokuvan ohjaajasta Joe Wrighistä (s.1972). Koska hän liikkuu historiallisen lajityypin sisällä luontevasti kuten aikaisemmista töistään Jane Austenin 1813 romaanin elokuvasovituksessa Ylpeys ja ennakkoluulo. (2005). Siinäkin Knightly oli pääosassa. Elokuva sai aikanaan muutaman Oscar-ehdokkuuden.
Joe Wrightin Anna Karenina on Leo Tolstoin suuren traagisen kertomuksen häikäisevä visuaalinen näyttämöllepano: kuin katsoisi koko ajan liikkeessä olevaa elämän lähdettä. Ja Knighlyn kasvojen maagisia värähdyksiä tarkkaillessaan tajuaa, mitä Tolstoi sanoi, kun hän muistutti: "Kärsimys voi opettaa meitä ymmärtämään maailmaa."
Jugoslavian sodan jäljillä
Rovaniemeläislähtöinen Jarmo Lampela (s. 1964) on pitänyt kymmenisen vuotta taukoa elokuvaohjaajana. Hän on toiminut Taideteollisen korkeakoulun elokuvaiatteen professorina. Lampelan ohjaustöistä onnistunein oli 1999 valmistunut, eri tarinoista taitavasta punottu kyläkuvuvaus Joki. Hyvä oli myös anarkistinen Sairaan kaunis maailma (1997). Eikä Ellakaan (2003) pettänyt.
Paluuelokuva Miesten välisiä keskusteluja on puhelias kuvaus kirjailija Kari Marisalosta, jota Juha Kukkonen näyttelee loistavasti niin kauan kuin tarina kestää. Boheeemi, yhdeksän kirjan tyyppi, yrittää repäistä nyt jotakin uutta ja erinomaista. Hän tutustuu entisestä Jugoslaviasta Suomeen ravintolatöihin tulleeseen tulleeseen Vlatkoon, joka on toiminut Kroatiasssa aikanaan kylmäverisenä tappajana.
Kari Mairesalmi matkustaa Dubrovdikiin ja käy läpi sodan tapahtumapaikkoja. Romaanin käsikirjoitus syntyy, kun hän luettaa sen tyttöystävällään (Pihla Penttinen) ja Vlatkolla. Kaikki kehuvat, niin puhekykynsä lähes menettänyt kustannustoimittaja (Rea Mauranen), joten uutta kirjallista tapausta odotellaan.
Miesten välisiä keskusteluja näyttää, miten kirjailija ei tyydy vähään. Mairisalo uskoo, että käsikirjoitus tarvitsee vielä epilogin. Hän saa mahdollisuuden matkustaa uudelleeen Kroatiaan. Hän ikään kuin tytöntyy Vlatkon pään sisään ja vetää johtopäätöksiä teoista, joita ei voi kukaan puolustella. Vlatkokin on tuomittu Haagissa, mutta vapauteen päästyään meneisyys vaivaa häntä edelleen. Niin myös Marisaloa, joka huomaa, että toisen päähän on sittenkin mahdoton tunkeutua, vaikka miesten välisiä keskusteluja käytäisiin loputtomiin.
Jarmo Lampelan elokuvan nimi ei ole onnistunut. Jos ei tiedä elokuvasta ennalta mitään, niin moni tuskin erehtyy teattteriin. Nimeen olisi pitänyt saada viittaus Jugoslavian sotaan ja Vlatkon hirmutekoihin. Väkivallan kohde "Grand Hotel"- olisi sopinut myös elokuvaan. Kirjailijakuvauksena Lampelan elokuva on mukiinmenevä. Tästä voi kiittää Juha Kukkosta, jonka roolisuoritus kantaa elokuvaa tunnin ajan. Sitten Kukkonenkin alkaa väsyä saman toistoon.
Tai: olisiko ollut järkevää lyhentää elokuvaa, poistaa loppupitkitykset turhine kirjailijamessujen kirjailijahaastateluineen, jotka tahtovat painua pelleilyn puolelle. Marisalon matka epilogin kirjoittamiseen Bosniaan olisi voinut päättää elokuvan aivan hyvin. Tyttöystävän osuuteen olisi pitänyt saada selvästi lisää särmää, miettiä hänen merkitystään yleensäkin elokuvan tarinassa.
* *
Ajankohtainen kommentti
Nuoren polven HS-toimittaja ja elokuvastakin kirjoittava Mikko-Pekka Heikkinen julkaisi uutenavuotena lehden sunnuntaiosastossa mielenkiintoisen jutun, jossa hän purki kokemuksiaan kirjojenesittelytilaisuuksista. Heikkinen oli kirjoittanut äskettäin esikoisromaanin "Terveisiä kutturasta", jossa hän eritteli ruuhka-Suomen ja maaseudun välille uurenevaa kiilaa.
Kiinnostavaa jutussa oli Heikkisen huomio, miten kirjailija on Suomessa edelleen äärimmäisen arvostettu, mutta toimittaja on se haukuttu pahnanpohjainen olio. "Toimittajalle raivotaaan", Heikkinen analysoi kahden aika samankaltaisen kirjoitustyöläisen eroja. Oman pitkän työkokemuksen pohjalta saatoin jo varhain huomata, että toimittaja ja vieläpä-toimittaja-kriitikko se monen mielestä harjoittaaa halveksittavaa "koiranvirkaa".
Mutta Mikko-Pekka Heikkisen, kainuulaislähtöisen toimittaja-kirjailijan "Kuttura"-kirja tuli mieleen eräänlaisena kauniina ja fiksuna pohjoisen maaseudun puolustajana. Se ravistelee, tarkastelee tutkien tätä Suomea, jossa eriarvoisuus lisääntyy myös alueellisesti. Sattuipa mainiosti Heikkisen kirjan ja HS:n sunnuntaitoimituksen viiltävän hyvän jutun "Kahden kastin kirjoittajat"
Satttuipa mainiosti, sillä samaan aikaan Yle ilmoitti, että näyttelijä-ohjaaja Kari Väänäsen Taivaan tulet -tv-sarja lopetetaan. Väänäsen sarja ei ole mitään höttöä, vaan dramaallisesti ja kerronnallisesti onnistunut kuvaus pohjoisen Kemijärven asukkaiden elämästä ja elinolosuhteista. Ja muistattehan vielä muutaman vuoden takaisen taistelun, jonka aikana syntyi oikein kansanliike Kemijärven seutua työllistävän tehtaan lopettamisen estämikseksi. Tuota liikettä ''Taivaan tulet -sarja ja ohjaaja Kari Väänänen myös tukivat omalla toiminnallaan.
Taivaan tulien jatkaminen olisi suonut Väänäselle mahdollisuuden tarkastella, miten nyt ovat asiat Kemijärvellä ja onko pohjoisessa Suomessa jo hävitty lopullisesti kamppailu elinolosuhteista.
Jos Yle karsii kanaviltaan kaikki ajankohtaiset yhteiskuntaamme puhuttelevat teeemat ja taiteellisen käsittelyn saavat tuoreet aiheet, me Yle-veron maksajat saamme tyytyä enää uutis- ja ajankohtaisohjelmiin, uusintoihin, elokuviin, ulkomaisiin sarjoihin ja höttömäisiin Uusi päivä -saippuasarjoihin, joita kukaan ei viitsi katsoa niiden huonon laadun tähden.
Yle-verosta emme pääse irti, mutta kirkollisverosta pääsemme. Onko tämä oikeudenmukaista.
P.S. Hiukan mietin, että onko moraalista, että HS:n sunnuntaitoimituksen toimittaja saa oman juttunsa kautta niin ison mainoksen romaanilleen. Sitten olen ajatellut, että paskat. Kun nykyisin menee kirjakauppaan, vilkaisee ulkomainoksia tai lehtiä, niin saa kärjistetysti käsityksen, että Suomessa on avain yksi kirjailija - Sofi Oksanen. Hänen mainostamisen ruuhkan alle ovat painuneet muut tekijät. Kuka muuten muistaa HS:n esikoiskirjapalkinnon syksyllä voittaneen nuoren kirjalijan nimeä? Tuskin moni. Onneksi sentään, metrossa on kaappimainoksia Finlandia-palkinnon voittaneen Ulla-Leena Lundbergin "Jää"romaanista".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti