Madrid huhtikuu 2003
=======================================================================================
Lokakuu 1961. Kajaani.
Äidinkielenopettaja ei vain rakastanut kirjallisuutta, vaan myös kuvataidetta. Hän kertoi minulle ollessani opettajan asunnolla suorittamassa suomen kieliopin laiskanläksyjä, elämyksistään Madridin kuuluisassa Prado-museossa, jossa on merkittävin espanjalaisen taiteen kokoelma. Pradon huoneista löytyy niin El Grecon, Velasquézin, Zurbarán, Murillon ja tietenkin Francisco José de Goyan töitä.
Muistiini jäi opettajan puhe Goyasta, ja koska äitini oli kuvaamataidon opettaja ja taidehistorian maisteri, niin kotona sain tietenkin lisää tietoa näistä espanjalaisista mestareista. Siitä lähtien ne ovat kiehtoneet mieltäni, ja jos saan innostaa lukijaa, niin kirjoitan pienen kertomuksen aiheesta.
"Opettajan asunnossa katsoin ensimmäisenä Goyan teosta "Alaston Maja", joka tuotiin Pradoon vuonna 1901. Toinenkin ilmeisesti Pradon museon kaupasta ostettu vedos herätti ihailuni.Opettaja kertoi: "Me äidinkielen opiskelijat olimme pari kesää sitten ryhmämatkalla madridissa, ajettiin läpi Euroopan linja-autolla. Tarkoitus oli tutustua Cervantesin, sen Miguelin, sen Don Quijoten luojan, sen Euroopan nerokkaimman kirjailijan elämään ja tuotantoon, mutta..." "Löysit Goyan, niinkö", keskeytin.
"Katso nyt, miten siinä Naku-Maija ...tai Maja... odottaa tyynyillä ja sitten alemmassa kuvassa sama nainen samassa asennossa, mutta nyt vaatteissa", opettaja puhui.
Punastuin. Koulupoika. "Miltä vuodelta nuo ovat?" "Muistaakseni tuhatseitsemänsataaluvun lopulta."
"Kiva kuulla, olen vasta tutustumassa kuvataiteeseen. Olen seurannut Kulttuuriyhdistyksen talossa sen Vähälahden työskentelyä."
Opettaja naurahti. "Nuo vedokset eivät anna aivan täyttä käsitystä puetun Maijan elävyydestä, mutta olen aina vertaillut kahden kuvan naisen silmiä, onko niissä jokin ero, onko alastoman Maijan katse sittenkin halukkaampi kuin puetun. Joka tapauksessa kuvat herättivät valtavaa kritiikkiä aikanaan, etenkin pään asento ja käsien asema närkästyttivät. Mutta Osunan ruhtinatar, muistaakseni, tuki Goyaa noihin aikoihin, tilasi häneltä maalauksia yksityiskabinettiinsa."
En enää nolostunut. Katsoin suoraan Maijoja.
================================================================================================
Huhtikuu 2003 Madrid.
Carlos Sauran Goya sai ensi-iltansa 27.10.2000, Tennispalatsi 13:ssa.
Lähes kolme vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2003, olimme Madridissa. Jos jotain siellä ei tajua, niin tajuaa ainakin sen, että kaupungissa on suurenmoisia taidemuseoita. Eräänä aamuna jonotimme Pradoon, jossa ne Goyankin taulut olivat näytteillä. Jono oli pitkä, mutta päästyämme sisälle suunnistimme heti kerrokseen, joka oli omistettu lähes täysin Francisco Joé de Goyan (1746-1828) teoksille. Etsin ensin kiihkeästi tuota "Maja" -taulua. Siellä se "Maja", "Maija" riippuu seinällä. Sen eteen jäykistyin pitkäksi toviksi.
Miksi Goya?
En pysty vastaamaan kuin kouluajan muistojen ja Carlos Sauran elokuvan jättämien tunnejälkien kautta. Jos Jean-Luc Godardille oli tärkeä Velasquez, niin muistetaan myös, miten DDR:n valtion ollessa olemassa Konrad Wolf ohjasi ensimmäisen Goya-elokuvan (1971), josta kirjoitin Sekl:n kerhofimiluetteloon näin: "Viime vuosien merkittävimpiä DDR:läisiä elokuvia on voimakas ja terävä maalarin elämäkerta. Taiteilija ja yhteiskunta, luomisen vastuu ja vapaus".
Karkeasti sanottuna Konrad Wolfin Goya-elokuva oli painotukseltaan sosialistinen, mutta Carlos Sauran elämäkertaelokuva korosti taiteilijan yksilöllisiä piirteitä. Niin, ja noita taiteilijan maanpaon aikoja. Osittain tämä johtui Goyan esittäjän näyttelijävalinnasta. Tuskinpa kukaan muu espanjalainen näyttelijä kuin LuisBuñuelin Nazarinin (1958) unohtumaton Francisco Rabal.
Kun Pradossa katsoin Goyan maalamaa omakuvaa vuodelta 1815 siinä melkeinpä huusivat taiteilijan kärsimyksen ja näköalamattomuuden kasvot. Sauran elokuvassa Rabal pyrki löytämään nuo samat taiteilijan kasvot, jotka kohtasimme Pradon museossa.
Carlos Sauran Goya-elokuvan alkuperäinen nimi viittaa Ranskan Bordeauxiin, jonne taiteilija pakeni ja jossa hän kuoli 1828. Saura laittaa vanhan, jo höperön Goyan (Rabal) vaeltamaan katuja ja etsimään nuoruuteensa luomisen voimaa - ja sitä suurta rakkautta, Alban herttuatarta. Sauran elokuvassa Goya-vanhus toteaa tyttärelleen Rosariolle, että mielikuvitus ilman järkeä tuottaa vain hirviöitä. "Mielikuvitus yhtyneenä järkeen on kaiken taiteen äiti ja ihmeiden lähde."
Rosario on vasta 12-vuotias. Hän aikoo taiteilijan uralle, ja Carlos Sauran elokuvassa Rosario on henkilö, jolle Goya kertoo elämästään ja taiteestaan, tulostaan Kaarle IV:n (1788-1808) hovimaalariksi. Pradossa näemme useita tauluja, joihin Goya on ikuistanut hovin ihmisiä, esimerkiksi uskomattoman tarkan, valokuvauksellisen, vuonna 1800 maalatun Kaarle IV:n perhepotretin.
Mutta kuten Carlos Sauran elokuvassa, niin Pradon Goya-osastossa ehkä lopullisen huomion vievät nuo "Alastomat Maja"-sommitelmat, jotka taiteilija maalasi vuosina 1800-1803.
=======================================================================================
Taiteilija Outi Heiskanen on tiivistänyt hienosti Carlos Sauran elokuvan ytimen (15.5. 2002 MTV3.fi): "Tuon tuosta vanhuksen muistelot saavat hallusinatorisen luonteen, oma taide astuu ulos menneisyyden kankaalta piinaavina painajaiskuvina - mielikuvituksen ja järjen liitto repeilee. Avainkohtauksessa 46-vuotias Goya (Jose Coronado) torjuu kuoleman varjon kovalla hinnalla: vaikea sairaus jättää maalarin kuuroksi kaikelle muulle paitsi omalle sisäiselle äänelleen, joka elämän loppupuolella vääristyy tuskan huudoksi."
Goya joutui maanpakoon, koska Ferninand VII korruptioituneine hallintoineen astui valtaan. Tämän Carlos Saura kuvaa elokuvassaan vihjeenomaisesti, aivan kuin vältellen ajoittain historiallisten tosiseikkojen esilletuomista. Ajattelen, että Sauraa kiinnostivat enemmän Goyan taulujen ohella taiteilijan sisäiset myrskyt ja unimaailma.
Siksi elokuvan visuaalinen hohdokkuus on jotakin ainutkertaista. Bernardo Bertoluccin, Francis Ford Coppolan ja muun muassa Warren Beattyn Punaisten kuvaajana tunnettu Vittorio Storaro on luonut verenpunaisia ja kullankeltaisiá näkymiä. Valon ja varjojen vaihtelut ja upeat lavasteratkaisut ovat elokuvan lepattavaa visuaalista sisintä, joka aivan kuin hengellistää maalarin tarinan.
Lainaan vielä Outi Heiskasta: "Maalauksen henkiinherättäminen ei ehkä enää kuulu elokuvataiteen omaperäisimpien ideoiden piiriin, mutta tätäkin kikkaa Saura käyttää harkiten, Padovan pyhän Antonion legendaa kuvittaessaan jopa humoristisesti. Mieliinpainuvimmassa esimerkissä, Goyan "Sodan kauhut" -teoksessa, ohjaajan tulkkeina esiintyy omaperäinen katalonialainen teatteriryhmä La Fura dels Baus. Osuva valinta ensimmäiseksi modernistiksi kutsutun mestarin hätkähdyttävälle teokselle. Kääntöpuolena tälle ja monelle muulle kohtaukselle on toisaalta mainittava niiden korostunut teatterinomaisuus, jonka pysähtyneet asetelmat tarjoavat kyllä silmänruokaa mutta verottavat kokonaisuuden elinvoimaisuutta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti