Ranskalainen näyttelijätär Julie Delpy muistetaan aina 1990-luvun kahdesta merkittävästä elokuvateoksesta. Ensimmäinen on tietenkin puolalaisen Krzsyztof Kieslowskin loistokkaan Väritrilogian toinen ja paras osa Valkoinen. Toinen on pari vuotta myöhemmin valmistunut Rakkautta ennen aamunkoittoia, jonka ohjauksesta vastasi lahjakas amerikkalainen riippumaton ohjaaja Richard Linklater. Kieslowskilla Delpy oli Pariisista Varsovaan matkustavan puolalaismiehen rakastettu, Linklaterilla Julie oli pariisilaistyttö, joka tapaa Wieniin matkalla olevassa junassa amerikkalaispojan (Ethan Hawke).
Julie Delpy on luomassa uraa elokuvaohjaajana. Kolmisen vuotta sitten julkaistiin Delpyn ohjaustyö Kreivitär, joka oli nautittava historiallinen draama 1600-luvun unkarilaisen kreivittären vampyyrimaisista toiminnoista. Delpy käsitteli hienovaraisesti kauhutarinoihin liittyvää legendaa. Käsittelytapa poikkesi amerikkalaisisat kauhuelokuvista, sillä Delpy haki koko ajan sofistikoitua ilmaisua.
Julie Delpyn uusin ohjaustyö Ranskalainen viikonloppu on lähes täysosuma. Se on Delpyn neljäs oma elokuva. Delpy näyttelee myös elokuvassaan. Viehättävästi kerrottu viikonlopputarina viittaa omaelämäkerralliseen aiheeseen. Karin Viard esittää perheenäitiä Albertinea, joka on junamatkalla pesueineen. Maisemat vilahtelevat ohi aivan kuin Richard Linklaterin elokuvan alkujakosssa. Mutta Linklaterista poiketen Delpy ei pysyttele nykyajassa, vaan antaa Albertinen palata menneisyyteen. Hän muistaa kaukaisen lapsuuden bretagnelaisen viikonlopun tätinsä talossa joskus 1980-luvun vaihteessa.
Ranskalainen viikonloppu on mainio lähimenneisyyden muistelo. Viikonlopun aikana pelkoa herättää Skylab-satelliitin mahdollinen putoaminen Bretagnen maaperälle. Elokuvan alkuepräinen nimi tulee tästä satelliitista. Lou Averez esittää Albertinea lapsena. Julie Delpy on varannut itselleen Albertinen äidin Annan rooli. Hän ja miehensä Jean (Eric Elmosino) ovat näyttelijöitä, joiden mielipiteissä korostuvat vasemmistolaiset arvot.
Julie Delpyn elokuva jatkaa onnistuneesti ranskalaisten viikonloppukuvausten ja sukutarnoiden perinnettä. Muistissa ovat niin Bertrand Tavernierin kuin Eric Rohmerin elokuvatyöt. Delpy ei uudista perinnettä, mutta ehkä hänen voittonsa on pysytellä varmalla maaperällä. Delpy lomittaa kerrontaa niin yleistä kuin yksityistä. Ja aidosti. Elokuvassa viitataan Algerian sodan ranskalaisiin jättämiin kipeisiin mustoihin. Tytön aikuistumisen kuvauksessa on hiukan samaa poltetta ja kipeyttä kuin Coletten kuuluisassa "Vilja oraalla" -romaanissa.
Julie Delpyn elokuvan näyttelijäryhmästä erottuu vielä ikääntynyt Bernadette Lafont, joka aiheutti meissä värinöitä 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Claude Chabrolin ranskalaisen uuden aallon merkkiteoksissa Ystävyksissä ja Lukitussa ovessa. Mukana on myös Alain Resnaisin unohtumattoman Hirsohima, rakastettuni Emmanuelle Riva.
Ajankohtainen kommentti
Kesän odotettuja ensi-iltaelokuvia on amerikkalainen Matkalla (On The Road), joka perustuu beatkirjaillija Jack Kerouacin (1922-1969) kuuluisaan, 1957 ilmestyneeseen romaaniin. Kerouac oli etsijä ja tarkkailija, joka halusi kulkea "jätkäkaveriensa" kanssa Yhdysvaltain mantereen läpi, olla matkalla, tehdä pyrähdyksiä, etsiä nautintoja, iskeä naisia ja kirjoittaa kokemuksistaan. Rosoisesti, sanoisin. Siltä ylitysepursuava romaani vaikuttaa, sillä Kerouac ei halunnut hioa ilmaisuaan - ehkä ei pystynytkään. Kerouac kirjoitti On the Road -romaaninkin jälkeen uutta tajunnanvirtaa solkeneen sisältävää tekstiä, jossa näkyivät niin buddhalaiset kuin katoliset piirteet. Beatkirjallisuuden kuuluisin edustaja kuoli sitten erakkona, alkoholistina ja katkeroituneena saavuttamatta viidenkymmen vuoden ikärajaa.
Brasilialaissyntyisen Walter Sallesin (Moottoripyöräpäiväkirja) ohjaama ja Francis Ford Coppolan tuottama elokuvasovitus on liian kaunis, liian hiottu ja liian rauhallinen. Siitä puuttuu kiihko ja intohimo. Se vaikuttaa enemmän 2000-luvun kuin 1950-luvun kuvaukselta. Romaanin päähenkilöitä, Kerouacin alter egoa Sal Paradisea ja hänen ystäväänsä Dean Moriartya esittävät Sam Riley ja Garrett Hedlund eivät oikeastaan koskaan pääse sisälle Kerouacin romaanin syövereihin. Taitaa olla niin, että kun James Joycen Odysseystä on lähes mahdoton siirtää elokuvaksi (Joseph Strick yritti sitä 1967), niin samalla tavalla Kerouacin teksti on kameran saavuttamattomuudessa. Tai ehkä olisi pitänyt tehdä käsivarakameralla toteutettu cinema verité -elokuva, jossa ollaan matkalla niin maisemassa kuin pään sisällä. Voi tietysti ajatella, että tuollainen Kerouac-elokuva olisi pitänyt tehdä jo 1950-luvulla. Ohjaaja Salles onkin kertonut, että Jack Kerourac ehdotti elokuvasovituksen tekoa Marlon Brandolle. Kerrotaan, että Kerouac suunnitteli itseään Sal Paradisen rooliin ja Brando olisi näytellyt Dean Moriatya, joka todellisuudessa oli Kerouacin ihailema Neal Cassidy. Näin ei käynyt.
Ohjaaja Walter Salles on myös muistuttanut, että romaani kuvaa Amerikkaa vuosina 1947-1951, ja tosiasiallisesti vasta beatsukupolven aattohetkiä. Siksi onkin omituista, että Walter Salles selittää liikaa elokuvaansa, josta puuttuu lähes kokonaan romaanin polte. Joka tapauksessa elokuva kannattaa katsoa ja etsiä kirjakaupasta pokkarina vastikään ilmestynyt Matkalla-romaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti