Bosnian serbi Emir Kusturican ainoa amerikkalainen - tai USA:ssa kuvattu - elokuva Arizona Dream sai meillä ensi-illan 27.5. 1994 President 1:ssä, jota ei tietenkään enää ole olemassa. Katsomiskokemus oli elämys: kuviltaan liukuvan ja liikkuvan, fantasioivien ja runollisten tapahtumakudostusten ja suurenmoisten näyttelijöiden tähden.
Emir Kusturica antoi 1960-luvun suurelle amerikkalaiselle koomikolle ja komediaohjaajalle Jerry Lewisille tillaisuuden ikään kuin nousta kuolleista. Lewisin mahdollisuudet jatkaa täysipainoisesti uraansa hiipuivat 1970-luvun alussa, mutta samalla tavalla kuin Kusturica niin Martin Scorsese oli ottanut Lewisin 1980-luvun alussa Robert De Niron partneriksi Koomikkojen kuninkaaseen. Nämä hienot teot viittaavat 1950-luvulle, jolloin Billy Wilder nosti Erich von Stroheimin hetkeksi julkisuuteen Auringon laskun kadussa ja Charles Chaplin antoi samalla tavalla unohdetulle Buster Keatonille tilaisuuden Parrasvaloissa.
Lahjakas Johnny Depp on Arizona Dreamin moottori. Depp esittää nuorta Alexia, joka haluaa vaeltaa ja seikkailla. Hän liikkuu Arizonan mailla, mutta päättää mennä New Yorkiin kunnes serkku Paul hakee nuorukaisen takaisin kotiin. Alex on Parsifal-hahmo modernissa avarien maiden Amerikassa. Alex on myös orpo, josta Jerry Lewisin tulkitsema setä Leo on huolehtinut. Leo on menossa naimisiin nuoren naisen kanssa, ja Alexista pitäisi tulla häiden bestman. Nähtyään Alexin morsian puhkeaa kyyneliin.
Arizona Dreamissa nimen mukaisesti unelmoidaan. Alexin isä on toiminut autobisneksessä ja unelmoinut autojen taivaasta. Paul haaveilee näyttelijän urasta. Hän istuu elokuvateatterissa ja toistelee filmien vuorosanoja. Jos tilaisuus koeesiintymiseen tulee, Paul aikoo valita kohtauksen Alfred Hitchcockin Vaarallisesta romanssista.
Eräänä päivänä unelmoijien joukkoon liittyy tyylikäs leski Elaine tytärpuolensa Gracen kanssa. Axel rakastuu - yllätys, yllätys - Elaineen, jonka uusi intohimo on lentäminen. Grace ei taida unelmoida mistään, mutta Elainen syntymäpäivänä ulkona odottaa mieluisa lahja - lentokone.
Arizona Dream kulkee kuin hengästyttävillä kuvilla täytetty runo. Visuaalisesti elokuva on mahtavaa kerrontaa. Henkilökuvat vaihtelevat eri väriskaaloissa. Onnettomista tulee onnellisia ja päinvastoin. Unelmat lähtevät lentoon Arizonan maisemissa tai pirstoutuvat todellisuuden rajuihin vastaiskuihin. Amerikkalaisen todellisuuden ja amerikkalaisen unelman ristiriita on elokuvan kantava teema.
=================================================================================================
Sarajevossa kasvanut Emir Kusturica oli entisen Jugoslavian maailmankuulu kärkiohjaaja - heti Sydämenasian (1966) ja W.R. - organismin mysteerien (1971) belgradilaisen Dusan Makajevin jälkeen. Kusturican läpimurtoteis Isä on työmatkalla julkaistiin vuonna 1985. Elokuvassa ilmenee samaa vapauden tunnetta kuin Milos Formanin 1960-luvun tshekkiteoksissa Mustassa Pekassa ja Vaaleaverikön rakkaudessa tai Miklos Jancson Vapauden tuulissa (1969). *
Emir Kusturica ohjasi 1989 monisärmäisen, runollisen ja haikeasti tunnelmoivan elokuvan Mustalaisten aika, jossa ryhmän jugoslaaveja täytyy jättää kotimaansa ja matkustaa etsimään onnea Milanoon. Elokuva muistuttaa teemoiltaan italialaisen Luchino Viscontin 1960 ohjaamaa perhekronikkaa Rocco ja hänen veljensä. Viscontista poiketen Kusturica tunnelmoi kuin laulaisi jotakin suurenmoista mustalaisballadia. Elokuva osoitti, miten Kusturicalla on taito vaihtaa luontevasti tyylilajeja ja tavoittaa erilaisia värejä elämän suuresta karusellista.
Mustalaisten ajasta Kusturica voitti parhaan ohjaajan palkinnon Cannesissa ja myöhemmin vielä Roberto Rossellini -palkinnoin Roomassa. Ennen Arizona Dreamia valmistui Musta kissa, valkoinen kissa (1998) ja Amerikka-runoelman jälkeen kohuttu Underground (1995). Jälkimmäisessä elokuvassa Kusturica ottaa kantaa Jugoslavian hajoamiseen ja serbien tilanteeseen. Kusturicaa syytettiin mediassa liiallisesta serbimyönteisyydestä. Slovenialainen filosofi Slavoj Žižek totesi, että elokuva kauheimpia mitä hän on koskaan nähnyt.
Oikeastaan voi pitää pienenä ihmeenä, että Emir Kusturica matkusti Yhdysvaltoihin ohjaamaan hengeltään amerikkalaista elokuvaa. Kusturica oli elokuvaohjaajana tuolloin niin hyvässä maineessa, että hänellä ei ollut vaikeuksia saada elokuvaan haluamiaan näyttelijöitä. Silti Arizona Dreamin rahoitus ja tuotanto oli ranskalaisten käsissä. Muistettakoon tässä mielessä saksalaisen Wim Wendersin 1980-luvun alun Yhdysvalloissa kuvattu Paris, Texas, jonka toimeenpaneva voimatekijä oli ranskalainen tuottaja Anatole Dauman.
Emir Kusturica on todennut, että amerikkalaisen elokuvan suuruus nojaa usein ohjaajien kykyyn ottaa panoraamanomaisia otoksia. Kustturica on toiminut samalla ulkokuvien eeppisellä painolla Arizona Dreamissä. Elokuvassa on hurjia autoihin ja maisemiin liittyviä otoksia. Uskomattoman väkevä on Faye Dunawayn ja Johnny Deppin lentomatka kaksitasolla. Tuossa kohtauksessa Dunaway jäljittelee lintua levittämällä kätensä. Toisaalta elokuvan maailmaa voi luonnehtia jopa groteskiksi. Monta kertaa katselun aikana ei osannnut päättää, täytyykö nauraa vai itkeä. Ehkä se onkin suuren taideteoksen voima.
* Entinen, 1990-luvulla rajut sodat kokenut ja hajonnut Jugoslavia kulki omaa tietään niin sosialismissa kuin elokuvassa. Entisen Jugoslavian uusi elokuva kehittyi 1960-luvulla Tshekkoslovakian ja Unkarin vanavedessä. Mutta kun tsekit ja unkarilaiset voivat ylpeillä elokuvataiteensa pitkillä perinteillä, niin Jugoslavian kansallinen elokuva kehittyi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Toki Jugoslavaissa tuotettiin elokuvia jo viime vuosisadan alussa, mutta kovin merkittävää perinnettä ei tiettävästi pystytty luomaan.
Entisen Jugoslavian menneisyys on heroistinen. On tunnettu kaipuuta vapauteen ja riippumattomuuteen. Niinpä natsien ikeestä toisessa maailmansodassa maan vapautteneen Titon sosialismi poikkesi myöhemmin selvästi Neuvostoliiton linjasta. Vuonna 1948 maassa puhkesi riita Stalinin kanssa. Alettiin etääntyä Neuvostoliiton mallista, ja Titon sosialismi muotoutui. Jugoslaviaan kehitettiin julkinen omistusoikeus, joka ei tarkoittanut varsinaisesti valtiollista omistusoikeutta. Kaikki ns. julkisessa omistuksessa olleet tehtaat olivat työläisten ja teknikoidan käsissä.
Jugoslavian filmi-ilmasto oli melko vapaa. Elokuvia saatettiin tuottaa ilman sensuroinnin pelkoa, ja maassa nähtiin ulkomaisia elokuvia. Toisen maailmansodan jälkeen tehdyt jugoslavialaiset elokuvat kertoivat sodasta ja kuolemasta. Propagandistinen ote vaikutti elokuvissa 1950-luvulla, mutta Zagrebissa syntyi myös huomattava piirrosfilmituotanto.
Jugoslavian uuden elokuvan nousuvuosi oili 1964, jolloin Vladan Slijepcevic ohjasi elokuvan Todelliset asiat. Vuosi myöhemmin sosiologia ja runoilija Dusan Makavejev (s. 1932) ilmestyi esikoiselokuvallaan Ihminen ei ole lintu. Se on vieläkin 1960-luvun eurooppalaisen elokuvan kärkitöitä. Makavejevin ohella uuden suunnan ohjaajia olivat sellaiset nimet kuin Pavlovic, Rokonjac, Laci ja Petrovic.
Jugoslavian uusi elokuva sai myös huomiota festivaaleilla, kuten Makavejevin Sydämenasia, joka esitettiin 1967 Cannesin filmifestivaaleilla. Dusan Makavejev painotti: "Nuorempi sukupolvi on Jugoslaviassa vapaampi kuin vanhempi. Se on avoimempi, ei ainoastaan seksuaalisesti. Ennen kaikkea se luullakseni uskoo vähemmän joihinkin määrättyihin sääntöihin, joita on noudatettava kuin järjestäydytään ja eletään elämäänsä." (Lähteet: Elokuvakirja "Vaihtuvat filmit" 1972, "Chaplin"-elokuvalehti numero 78/1968).
