skip to main |
skip to sidebar
Dancer in the Dark (Tanska-USA-Ranska-Suomi-Saksa-Alankomaat-Suomi-Britannia-Norja-Islanti 2000), ohjaus ja käsikirjoitus: Lars von Trier, kuvaus: Robby
Müller, Mark Bell, musiikki: Björk, pääosissa: Björk (Selma), Catherine Deneuve (Kathy), David Morse (Bill), Peter Stormare (Jeff). Tuottaja: Vibeke Windeløv.
Onko tämä valintani tanskalaisen Lars von Trierin paras ohjaustyö? Se häikäisi, kiihotti, jopa raivostutti, mutta nyös lumosi. Tämä on elokuvataidetta, hyvä herrasväki.
Siltä alkaa vaikuttaa, vaikka Dogma-vaiheetkin läpikäyneen von Trierin kansainvälinen läpimurtoelokuva Breaking the Waves voisi olla se paras 1990-luvulta tai sitten 2000-luvun muista von Trier -elokuvista ainakin Dogville (2003) ja miksei Melancholia (2011). Von Trierin varhaisista töistä Europa 1980-luvulta jo osoitti, mikä mies aikoo valloittaa eurooppalaisen, jopa globaalisen taiteellisen elokuvan tulevina vuosina. Mutta Antichristia (2009) en kyllä kelpuuttaisi von Trierin parhaiden elokuvien joukkoon. Ylilyönti se on, ei voi mitään.
Dancer in the Dark kuvaa musikaalin keinoin tshekkityttö Selmaa (Björk), joka matkustaa Yhdysvaltoihin etsimään amerikkalaista unelmaa. Selma on köyhä yksinhuoltajatyttö, joka on menettämässä näkökykynsä. Lars von Trier on ajoittanut elokuvansa tapahtumat 1960-luvulle, jälkeen tshekkiläisen Milos Formanin Mustaa Pekkaa ja Vaaleaverikön rakkautta, mutta ennen Tshekkoslovakian miehitystä. Raaka neuvostoinvaasio pakotti Formanin ja kumppanit loikkaamaan Yhdysvaltoihin. Selman loikka on muuan pieni episodi tavallisen tshekkinaisen elämässä.
Yhdysvalloissa Selma ei näytä löytävän unelmaa, jota kaikki tavoittelevat, niin kanta-asukkaat kuin maahanmuuttajat. Onko amerikkalainen unelma sittenkin myytti, joka alkoi rapistua 1960-luvulla? Vai onko kysymys siitä yksilön oman onnensa ja tiensä tavoittelusta, josta kaikki aina puhuvat.
Selmalle tehdastyö tuottaa vaikeuksia, hän rikkoo tärkeän koneen ja saa potkut. Ihailijaansa Jeffiä (Peter Stormare) Selma ei ehkä enää näe sokeutumisensa tähden, mutta tuota ihmeellistä hymyä melkein kaikkeen tyytyvä tshekkityttö varjelee. Toinen Selmasta kiinnostunut mies on Bill (David Morse), jolle on pakko analysoida amerikkalaisen filmimusikaalin hienouksia. Selma rakastaa amerikkalaisia musikaaleja, mutta hän ei katso niitä koskaan aivan loppuun.
Mutta mitä mieltä Selman harrastuksesta on eräänlainen huolehtija (Catherine Deneuve), jonka ranskalaisen näyttelijän Lars von Trier lienee valinnut elokuvaansa 1960-luvun musikaaliklassikon Cherbourgin sateenvarjojen tähden. Kyllä von Trier elokuvahistoriansa tuntee.
Kiinnostavaa Dancer in The Darkissa on päähenkilön Selman ristiriitaisuus. Tai voisiko sanoa, että ohjaaja sekä rakastaa että vihaa tshekkityttöä. Hän vihaa Selman hymyä, mutta rakastaa sitten Selman lahjakkuutta laulujen tulkitsijana. Joissakin arvioissa puhuttiin jopa Lars von Trierin naisvihasta, mutta olisikohan sittenkin perimmiltään kysymys luonnekuvauksen monimielisyydestä ja naiseuden eri variaatioista.
================================================================================================
Dancer in The Dark on elokuvatyönä aivan upea, siis kaikessa visuaalisessa ja teknisessä loistossaan. Lars von Trier hyödyntää elokuvassa dogma-linjauksia ja yhdistelee Selman tarinaan amerikkalaisen filmimusikaalin parasta perinnettä. Nyt ei ole kuitenkaan kysymys musikaaliantologiasta, vaan von Trier käsittelee ennen niin kukoistanutta amerikkalaista lajityyppiä miten itse tahtoo.
Von Trier rikkoo lajityypin kliseitä, mutta suo kohta jo musikaalille kaiken mahdollisen ihailunsa. Von Trierille ominaisesti amerikkalaista yhteiskuntaa kuvataan suurpiirteisesti. Historiakin elää ja pulppua ikään kuin von Trierin hyppysten luovassa ja taiteellisessa käsittelyssä. Ja ajatellanpa kohtausta, jossa Selma laulaa "My Favourite Thingsin". Kuka muistaa missä kuolemaan viittaavassa paikassa se tapahtuu?
Tekniseltä puolelta kannattaa mainita musikaalikohtausten toteutus. Tiettävästi Lars von Trier on kuvannut ne - kymmenillä pienillä digikameroilla. Selman laulaessa fiktio muuttuu todeksi, sillä kukaan muu kuin vain Björk pystyy tulkitsemaan ne samalla intensiteetillä. Ja äänen skaalan muutokset, leikittelut, variaatiot! Voi hyvä Jumala, minkä ihmeen Björkissä saimme.
Tämä tuli todistetuksi 8.9. 2000 Helsingin Kluuvikadun Maximissa, jossa Dancer in The Dark sai Suomen ensi-iltansa. Ihailijoita löytyi, niin Björkin kuin pohjoismaisen elokuvan ehkä luovimman ohjaajakyvyn Lars Von Trierin, mutta näytöksestä poistui myös ristiriitaisissa tunnelmissa eläviä katsojia. Se nyt oli varmaa, että von Trier ei jättänyt ketään kylmäksi - ei silloin vieläkin toimivassa Maximissa, eikä uusien töiden johdosta tulevina vuosina.
================================================================================================
Kirjoitan tämän artikkelin aihiota elokuun puolivälissä Turkin Analyan 40 asteen kuumuudessa. Lähdin matkalle samana päivänä, kun omaperäinen islantilainen laulaja ja säveltäjä Björk esiintyi Helsingin Flo-festivaaleilla. Voin vain kuvitella tunnelman, kun Björk oli tuonut esiintymislavalle Biophilia-projektinsa, jonka taustapiruna on toiminut tähden ihailema brittiläinen luontoguru Sir David Attenborough. Netistäkin ladattavan (onko ilmaista vai... en ole rohjennut kokeilla) projektin luontomateriaali on koottu BBC:n valtavasta arkistosta.
Jos Björkin on sanottu laulavan unenomaisessa visuaalisessa fantasiamaailmassa, niin myös Attenboroughin kertojan ääni ikään kuin ottaa haltuun luonnon, jonka ekologia on Björkinkin huoli. Nyt ei kuulemma olla traagisissa Dancer in the Dark-maailmoissa, vaan neonhiutaleet säihkyvät, Eyjafjallajökull-tulivuoren laava virtaa ja äiti-maan kuori repeilee. Ilmestyskirja. Nyt! Vai...
 |
| Kuva: Hannu Siitonen |
Dokumentit ovat olleet syyskauden ainoa ilonaihe kotimaisella valkokankaalla. Niin myös Ville Suhosen kirjoittamassa ja ohjaamassa Metsän tarinassa. Sitten Markku Lehmuskallion 1980-luvun Korpin polskaa tuskin on nähty yhtä kiehtovaa ja jännittävää ekoloista luontoseikkailua. Tai en minä ainakaan, kun katson niin vähän dokumentteja.
Metsän tarina pyrkii meille niin tärkeän vihreän kullan monimuotoiseksi esitykseksi. Metsä, sen puut. sen eläinkunta ovat tarttuneet saumattomasti kuvaajien Hannu Siitosen ja Mikko Pölläsen herkille linsseille. Kaikki metsiemme tunnetut eläimet hirvistä pöllöihin, karhuihin, käärmeiseen, sammakoihin ja jopa liito-oraviin elävät elämäänsä valkokankaalla. Ja kiiinnostavasti ohjaaja laajentaa näkökulman myös menneisyyteen, entisaikojen metsäkullttuuriin. Maahiset aivan kuin lepattelevat meille kertomassa pitkää suomalaismetsien tarinaa ja varoittavat puiden takaa pilkottavavasta tulevaisuudesta, jonka tekninen kehitys ja kerskakulttuuri ovat tuhoamassa.
* * *
Juoppona on niin kiva olla - onko näin?
Ensikertalainen Lauri Maijala on saanut ohjata inhoroskarealistisen elokuvaversion Juha Vuorisen omakustanneromaanista, jota on kuulemma myyty 200 000 kappaletta (uutuuskin, Diktaattorin kustantama Kaksipäisen Vekaran varjossa on jo kaupoissa). Juoppous, rellestäminen, naiminen, väkivalta yms. kiinnostavat suomalaisia. Elokuvan päähenkilö on juoppohullu Juha Berg (Joonas Saartamo), joka ei aiokaan muuttaa elämäntapaansa, vaan räyhistelee viinanhourussa minkä ehtii kaveriensa (Santtu Karvonen, Johannes Holopainen) kanssa. Kunnes...ilmestyy AA-kerhon nainen (Krista Kosonen). Löytyykö apu juoppouteen naisen kosketuksesta?
Juoppohullun päiväkirja on vuoden vaihteessa Aalto-Yliopiston professorina aloittavan Aleksi Bardyn ja kirjailija Juha Vuorisen tuottama elokuva, joka ei ylitä julkisuuskynnystä. Mitä nyt sitten juoppoporukassa dvd-katseluna ja runsaan olutpatteriston tukemana. Elokuvan tyyli on niin vastenmielinen, amatöörimäinen ja rytmitykseltään surkea, että Suomen elokuvasäätiön antamat 500 000 euroa vaikuttavat jopa virkavirheeltä. Kyllä nolottavat nämä huonommiksi ja huonommiksi käyvät uudet kotimaiset elokuvat, kun esimerkiksi tanskalaiset tuovat valkokankaalle puhtaita merkkiteoksia. Tai voisiko kysyä: Onko Juoppohullun päiväkirja enne uuden professorin tulevasta opetuslinjasta?
Ensi-ilta (28.12. 2012).
*
Ajankohtainen kommentti
Elokuvavuosi 2012 alkaa olla päätöksessä. Uudenvuoden pyhiksi on tulossa vielä uutta ulkomaista ja kotimaista elokuvaa. Kiinnostusta herättää tietenkin Timo Parpolan suosittuihin "Ella"-lastenkirjoihin perustuva Ella ja Kaverit. Parpola on kirjoittanut jo toistakymmentä teosta, jota lapset kuulemma ahmivat. Ensimmäinen filmatisointi, Juha Wuolijoen tuottama "Ella ja kaverit" perustuu "Ella ja Äf Yksi" -romaaaniin, jossa Ella on toisella luokalla. Ohjaaja on ensikertalainen Taneli Mustonen. Palaaan asiaan uuddenvuoden jälkeen.
Mitään selittämättä 5 vuoden parasta ulkomaista ja 3 kotimaista ensi-iltaa:
KOTIMAISET:
Kohta 12
Kuningas Litmanen
Vuosaari
ULKOMAISET:
Cosmomopolis
Palme
Koskemattomat
Love is All You Need
Take This Waltz
P.S. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!
Magnolia (USA 1999) ohjaus ja käsikirjoitus: Paul Thomas Anderson, kuvaus: Robert Elswit, musiikki: Jon Brion, pääosissa: Julianne Moore (Linda Pantridge), Tom Cruise (Frank T.J. Mackey), Jason Robards (Earsl Pantridge), Philip Baker Hall (Jimmy Gator). Tuotanto: Joan Sellar/Paul Thomas Anderson/New Line Company.
Seitsemän ihmisen elämät nivotaan yhteen kurjuuden ja kuoleman ympärille. Tekijänä on Paul Thomas Anderson, tuloksena muuan viime vuosikymmenen parhaita, älykkäimpiä amerikkalaisia elokuvia. Eikä lopputulos ole yllätys, sillä kalifornialainen ohjaaja Anderson (s. 1970) herätti laaja arvostusta edellisellä elokuvallaan Boogie Nights, joka luotasi kriittisen näkökulman 1970-luvun amerikkalaiseen pornoteollisuuteen.
Magnolia sai ensi-iltansa meillä millenniumin keväänä, 23.4. 2000. Tajusimme nähneemme edellisen vuosikymmenen parhaisiin kuuluvan amerikkalaisen elokuvan, jonka tarkastelutapa on mosaiikkimainen.
Paul Thomas Anderson käyttää virtuoosimaisesti steadicam-otoksia. Hän sitoo henkilöt lähes dokumentaarisesti tapahtumiin ja tilanteisiin. Siinä mielessä muuten aivan omintakeinen Anderson muistuttaa Robert Altmania, että heillä molemmilla tapahtumat ovat koko ajan moninaisessa liikkeessä ja henkilöitä riittää. Molemmat ohjaajat pystyvät kommentoimaan luontevasti henkilöiden välisiä vaikeitakin suhteita.
Magnoliaa on luonnehdittu mystiseksi, kolmen tunnin elokuvarunoksi vanhemmista ja heidän lapsistaan, vieraantumisesta ja menneisyyden salatuista muistoista. Elämän universumia Anderson tässä jäsentää jonkinlaiseen järjestykseen. Tapahtumapaikka on Kalifornian San Fernandon laakso. Tom Cruisen lisäksi elokuvassa näyttelevät muun muassa Julianne Moore, William H. Macy, John C. Rielly, Jason Robards, Melora Walters, Philip Baker Hall ja Melinda Dillon.
===============================================================================
Paul Thomas Anderson (s. 1970) ohjasi ensimmäisen elokuvansa Hard Eight vuonna 1996. Sitä seurasi todellinen läpimurto Boogie Nights (1997), joka tapahtui sekin San Fernandon laaksossa. Magnolian ilmestyttyä useat kriitikot ylistivät Andersonia uutena jännittävänä ohjaajakykynä. Amerikkalaisista nykyohjajista kirjoittanut eteläkalifornilainen kriitikko Andrew Syder piti Andersonin kolmea ohjaustyötä äärimmäisen hallittuina visioina ja yllättävän kypsinä teemoituksina perheestä, yksinäisyydestä ja menneisyyden haamuista.
Hard Eight tapahtuu Renon kasinossa ja sen ympärillä. Naivi uhkapeluri John (Joh C. Reilly) joutuu ovelan veteraanin (Phillip Baker Hall) suojaan. Anderson tarkastelee elokuvassaan hyvyyden ja auttamisen teemaa kovassa uhkapelin maailmassa.
Boogie Nights tehtiin isolla rahalla ja koneistolla. Paul Thomas Andersonin omat visiot eivät halvaantuneet tuotannon pyöriin. Elokuvassa kuvataan 1970- ja 1980-lukujen "pornoperheitä". Esikuvana on John C. Holmesin nousu ja tuho pornobisneksessä. Anderson on ottanut useita repliikkejä suoraan Holmesilta. Jollakin taianomaisella tavalla Anderson on yhdistänyt draamaa ja musikaalia. Hedonismia sivuuavan elokuvan olennainen ominasipiirre on discomusiikki, jonka melankoliasta vastaa Michael Penn.
Monet kriitikot ovat verranneet Paul Thomas Andersonia Martin Scorseseen, Jonathan Demmeen ja aiemmin mainittuun Robert Altmaniin. Steady-kameran käyttö viittaa Scorsesen Goodfellasiin/Mafiaveljiin (1990) ja henkilögalleria syvällisine luonnekuvineen Altmanin monitapahtumaisiin elokuviin, kuten Short Cutsiin - Oikopolkuihin. Andersonin elokuvissa henkilöt eivät ole lopussa sitä, miltä he näyttävät alussa, ja tämä muutosprosessien työstäminen on ollut myös lähellä Jonathan Demmen tapaa kehitellä elokuvaa.
Paul Thomas Anderson tuo Magnoliaan paljon samantyyppisiä henkilöitä Hard Eightista ja Boogie Nightista. He ikään kuin syntyy uudelleeen, tiivistää asioita ja kehittää teemojaan San Fernandon laakson mystisissä tapahtumakudoksissa. Lähes maaninen, neuroottinen Tom Cruise on yllättävän hyvä selfmademan -guruna, joka opettaa miehiä viettelemään ja tuhoamaan. Hän on nykyajan Mefistoteles uutta suuntaa, uutta pelastusta kärkkyvien faustien edessä.
Paul Thomas Anderson fokusoi monikerroksisen tarinan vanhempien ja lasten ympärille. Jälleen on kysymys muutoksesta ja taantumisesta, kohtalosta ja sen uhmaamisesta. Menneisyys on läsnä nykyisyydessä. Israelilaisten lähtöä Egyptistä käsittelevän Toiseen Mooseksen kirjaaan sisältyvä Exodus 8.2. on ohjaajan raamatullisten vertausten lähde.
===============================================================================
Jopa ranskalaiseen Jean Renoiriin ja itävaltalaiseeen Max Max Ophülsiin verrattu Paul Thomas Anderson (s. 1970) ohjaa säästeliäästi.Vuonna 2007 Anderson hätkähdytti yhteiskunnalisella elokuvallaan Öljyä!, omakustannesuomennos 1951- , joka perustuu kuuluisan amerikkalaisen työläiskirjailijan Sinclair Lewisin (1878-1968) romaaniin "There Will Be Blood". Elokuvasovituksen pääosassa ovat Daniel Day-Lewis ja Paul Dano.
Mainittakoon, että Yhdysvaltojen matkalla ollut Sergei Eisensteinin piti olla Theorore Dreisen "Amerikkalaisen murhenäytelmän" ohjaaja, mutta Paramount luopui projektista. (George Stevens toteutti sen 1951 häikäisevänä romanttisena tragediana Paikka auringossa). Onneksi Eisensteinin Uuden maailman -matka ei jäänyt aivan laihaksi, sillä Upton Sinclair järjesteli rahoituksen venäläisohjaajan luihin ja ytimiin käyvälle Meksiko-kronikalle Que Viva Mexixo! (1932).
Paul Thomas Andersonin Öljyä! nähtiin meillä helmikuussa 2008 Maximissa, mutta se jäi vähähkölle huomiolle. Andersonin tuorein elokuva The Master (2012) on tulossa vuodenvaihteen jälkeen Suomeen. Joaquin Phoenixin, Philip Seymour Hoffmanin ja Amy Adamsin näyttelemä elokuva on ennakkotietojen mukaan väkevä kuvaus toisen maailmansodan veteraanin paluusta kotiin ja joutumisesta "mestarin" kyseenalaisen oppirakennelman manipuloimaksi. Viittaukset ulottuvat niin John Steinbeckiin kuin scientologi L. Ron Hubbardiin.
Ranskalaiset tulevat jälleen. Ja hyvällä uudella, elämänmyönteiselle elokuvalla Koskemattomat , joka puhuu auttamisen tärkeydestä ja samalla tasa-arvosta. Varakas Philippe (Francois Cluzet) hakee uutta avustajaa kotiinsa. Hän on halvaantunut ala-vartalosta. Hän liikkuu pyörätuolilla. Avustajakandidaattien joukosta valitaan afrikkalaisperäinen Driss (Omar Sy). Hän on neuvokas ja iloinen nuori mies, joka tietää, miten vammautuneen miehet surun päivät tasoitetaan ja arjestä otetaan pieni -joskus suurikin - ilo irti. Syntyy melkein hetkessä luottamus.
Koskemattomat on Oliver Nakachen ja Eric Toledanon yhdessä ohjaama elämän vastakohtien draamakomedia, jossa ei ole mitään mustavalkoista, kliseistä,vaikka sen asetelmat on nykäisy kuin suoraan tämän hetken ranskalaisesta elämänmuodosta. Avaa se kuvaa hiukan maahanmuuttajienkin todellisuuteeen. Ranskaankin tullaan yhä enemmän ja enemmän etsimään sitä makoisampaa kakunpalaa.
Tekijät eivät kainostele, vaan näyttävät, että Philip on rikas ja siinä mielessä itseoikeutettu. Vammautuneena hän joutuu aina turvautumaan lähimmäisen apuun. Entä seksuaaliset tarpeet? Näihinkin tekijöillä on omat neuvonsa.
Koskemattomat ei pyri olemaan mikään kaiken selittävä yhteiskunnallinen rotu-ja vammauskuvaus. Mitä enemmän elokuvan tasapainoinen komediallinen rytmi kiihtyy, sitä tyytyväisempi voi olla tekijöiden valitsemasta tyylilajista. Ja mukaan on saatu tempaisevia huippukohtia, kuten riippulento, jonka aikana äärimmäisen sympaattisen Fracois Cluzetin hymy ja ilo täyttävät valkokankaan jokaisen tuuman.
Niin, näyttelijänä Cluzet tunnetaan hyvin Ranskassa, mutta ainakin minulle vieras Omar Sy on valloittava persoona kerrakseen. Ja kahden veikkosen tiimi toimii loistavasti.
Ajankohtainen kommentti
Nyt sitten kolme valtakunnallista tv-kanavaa syöttää ruutuun uutisia, kun Sanoma-konsernin Helsingin Sanomat ja Nelosen Uutiset yhdistivät voimansa. (Toki Nelonen on räpiköinyt jo aikansa omilla tv-uutisillaan). Taisi kestää toistakymmentä vuotta ennen kuin MTV3: n Uutiset - niin Seitsemän kuin Kympin alkoivat saada laajempaa jalansijaa ja arvostusta. Nyt MTV3: n uutistarjonta kilpailee tasapuolisesti vuosikymmeniä uutismonopolia pitäneen Yeisradion kansssa.
Sanomatalon deskillä toimitettavat, vaikka lehtimainoksessa luvataan uutta ja rohkeaa, eivät ole yllättäneet. Tarjonta on sitä samaa kuin muuallakin. Näyttää siltä, että niin televisiossa kuin printissä tyydytään samaan varmaan, "konservtiiviseen" uutistarjontaan. Netistä en voi puhua mitään, mutta ahkerana YLE Radio 1:n kuuntelijana olen huomannut, miten samoja uutisblokkeja ajetaaan niin ruutuun kuin eetteriiin.
Onko kysymys synergiasta vai säästöstä? Ajetaanko uutistoimittajien työtä salakavalasti alas? Kohtako riittävät kuuntelijoiden lähettämät vinkit ja kännykkäkuvat? Mutta yksi asia on varma: Helsingin Sanomien toimituksen apu ja tuki vahvistanee jatkossa ainutlaatuisesti Nelosen uutisia.
Muilla samanlaista henkistä potentiaalia ja osaamista ei ole.
Tango (Tango, Argentiina-Espanja- Ranska-Sasksa 1998) ohjaus ja käsikirjoitus: Carlos Saura, kuvaus: Vittorio Storaro, leikkaus: Julia Juaniz, musiikki: Lalo Schifrin, pääosissa: Miguel Angel Sola, Cecilia Narova, Mia Maestro. Tuotanto: Alma Ata International Pictures/Argentino Sono Film/Luis A. Scalella.
Tango on Francon jälkeisen espanjalaisen elokuvan voimaohjaajan Carlos Sauran huikea voitto. Tai otetaanpa hiukan takaisin, sillä kuten Sauran aikaisemmat musiikkiin ja tanssiin liittyvät elokuvat Carmen ja Veren häät, myös Tangossa toistuu sama perustilanne: keräännytään tilaan harjoittelemaan esitystä, joka sitten joskus on valmis.
Tangossa vammautunut, keppiä käyttävä keski-ikäinen tangomestari Mario Suárez (Miguel Angel Solá) tutkii Buenos Airesin kodissaan käsikirjoitusliuskoja, jotka kuuluvat tulevaan kirjaan tai ovat elokuvan materiaalia. Miten vain, mutta Mario saapuu tango-harjoituksiin. Marion setvii elokuvassa omaa tangomestarin historiaansa, omia rakkaussuhteitaan (Cecilia Narova Laurana ja Mia Maestro Elenana) ja omia repiviä ristiriitojaan synnyinmaansa Argentiinaan kanssa. Argentiina on ollut lupaus ja täyttymys, mutta myös häpeä ja kauhistus.
Carlos Sauran elokuvassa miehet keskustelevat ja naiset tanssivat. Kyllä miehetkin asettuvat harjoitustilaan, mutta huippukohdissa punapukuinen tanssijatar kiihdyttää askeleensa kitaran ja hanurin säestyksellä. Rytmi hakkaa, tunnelma kiihtyy, erooottinen lataus kasvaa.
Tango on hyvin maskuliininen. Miehet tässä päättävät ja johtavat, mutta samalla elokuva on täyttä naiseuden poesiaa, fyysistä ja seksuaalista, tangon ympärille kietoutuvaa suurta passiota, johon liitetään katkelmia vanhoista elokuvista, Carlos Gardelin muistosta. Eihän argentiinalaisesta tangosta voi puhua ilman Gardelia (1887/1890-1935), joka oli laulaja, lauluntekijä ja näyttelijä. Gardellin baritooniin viittaava ääni synnytti lukuisia kolmen minuutin tangoklassikkoja pitkäaikaisen yhteisyökumppaninsa Alfredo de Penan kanssa. Sellaiset ikivihrät tangot kuin "Carlitos", "El Zorral" ja "El Mago" värisyttävät edelleen.
Huomautettakoon, että Virginia Woolfin romaaniin perustuvan Orlandon tekijän Sally Potterin Tangon oppitunti on toinen 1990-luvun kuuluisa elokuva, jossa britttiläinen feministi-ohjaaja esittää sykähdyttävän kunnianosoituksensa musiikille, tanssille ja Argentiinalle - tangolle. Elokuva on Carlos Sauran teokseen verrattuna hyvin henkilökohtainen, voisi sanoa, että Sally Potter tilittää tangon tahdissa sydämensä tuntemuksia.
Tango on italialaisen kuvaajan Vittorio Storaron (1944) ja espanjalaisen ohjaajan Carlos Sauran (1932) visuaalista juhlaa. Jälleen tapaamme storarolaiset punertavat värisävytykset. Kamera liikkuu vaihtuvissa tiloissa, avaa huikean näkökulman muusikoiden ja tanssijoiden työskentelyyn.
Carlos Saura ja Vittorio Storaro nostavat tangotunnelmat kattoon tai heijastava ne taustan peileille, joille kuvastuu herkeämätön eläytymisen dramatiikka. Eikä Saura olisi Saura, jos hän ei toisi tilaan kohtauksia, joissa yksityinen lipuu yleiseen, yksilö liittyy vaatimaan parempaa kollektiivin taisteluhuudoissa.
===============================================================================
Omistan tämän artikkelin kuvaajamestari Vittorio Storarolle, jonka töiden lomassa olen saanut elää aina 1970-luvun vaihteesta. Ne olivat Bernardo Bertoluccin (s. 1940) suuret työtFasisti (1970 ja Viimeinen Tango Pariisissa (1973). Jälkimmäisessä elokuvassa olennaista oli Marlon Brandon "neuvot" ja improvisaatiot kuvausten aikana. Italialaisesta elokuvasta kirjoittanut Peter Bondanella on muistuttanut, miten Vittorio Storaron mukanaolo elokuvassa takasi jälleen valon ja varjon loistavan käytön.
"Tyhjä huoneisto valaistiin tavalla, joka korosti sitä Bertoluccin termein kohtumaisena tai syntymää edeltävänä tilana ja elokuvan hallitseva kuvasto sai voimakkaita vaikutteita Francis Baconin, jonka tauluja näytetään elokuvan alkutekstien aikana hämmentävistä maalauksista." Muistetaan myös kuriositeettina talvi 1979-1980 Helsingissä, kun karvalakkiin sonnustautunut Storaro loi valojen ja varjojen poesiaa Helsingin Senaatorille kun kuvattiin näyttelijä-ohjaaja Warren Beattyn suurenmoista Punaisia.
Jos Vittorio Storaro kuvasi niin Bertoluccille (muita töitä mm. 1900 I ja II, Luna, Viimeinen keisari, Pikku Buddha, Suojaava taivas), Sauralle, Francis Ford Coppolalle (mm. Osacr Vietnam-odysseiasta Ilmestyskirja. Nyt., One From the Heart, Tucker mies ja unelma, New York Stories), vielä Beattylle (puolinaiseksi jäänyt Dick Tracy on sentään kolorismiltaan, puhuiltaan ja lavastussommitelmiltaan häikäisevä, Bullworth), Alfonso Araulle ((Dare to Love me), niin nuo kolme Saura-elokuvaa Flamenco (1995), Tango ja uudempi Don Giovanni (2009) voisivat olla - ja ovatkin - ohjaajan ja kuvaajan saumattoman, luovan ja näkemyksellisen yhteistyön hedelmiä.
Roomalainen maailmankansalainen Vittorio Storaro oli niin Italian kuvaajien kuin Amerikan kuvaajien liiton jäsen. Hän opiskeli roomalaisessa elokuvakoulussa. Bernardo Bertoluccin ja Storaron ensimmäinen yhteinen elokuva Fasisti oli sensaatio, mutta Marlon Brandon lähes täysin intiimin "paljastuselokuvan" Viimeinen Tango Pariisissa loivat käsitteen Storarosta "valoonkirjoittajana". Ja kamera on kuin "toinen näyttelijä", yhtä tärkeä, yhtä olennainen kuvauspaikalla.
Carlos Sauran ja Vittorio Storaron yhteistyö alkoi 1995 dokumentissa Flamenco. Sitten syntyi Goya (2000), johon palaan vielä tässä sarjassa. Ja omistan tekstini myös edesmenneelle Freddy Kamrasille, joka toi "häirikköfirmansa" kautta niin paljon laatuelokuvaa 1970-luvun lopulla Kasarminkadun Rigolettoon (en unohda Akira Kurosawan Köyhän pikajunan lehdistönäytöstä 27.11.1979), sitten myöhemmin Mikonkadun Bio Cityyn ja Pitkänsillan Hollywoodiin, mutta myös - jotta totuus ei unohtuisi - kaikenlaista halpaa roskaa, jolla Freddy pyrki rahoittamaan maaseutukaupunkeihin levinneen "imperiuminsa. Sekin kaatui kuten moni muu elokuvafirmamme, joka ei kestänyt enää VHS-kasetin invaasiota 1980-luvulla.
Turha kai mainita, että moderneista kuvaajista - cinematographer -Vittorio Storaro kuuluu suosikkeihini. Hänen ohella arvostan suuresti ruotsalaisen Sven Nykvistin, italialaisen Carlo Di Palman, italialaisen Tonino Dell Collin, italialaisen Gianni di Venanzon, italialaisen Giuseppe de Rotunnon, italialaisen Pasqualino di Santisin, ranskalaisen Henri Decean, ranskalainen Nestor Almendrosin, unkarilaisen Janos Kenden, tshekkiläisen Miroslav Ondricekin, saksalaisen Bobby Müllerin, amerikkalaisten John A. Alonzon, Michael Chapmanin, Gordon Willisin ja Michael Ballhausin kädenjälkeä.
 |
| Atlantic Film |
Tanskan uusi elokuva on elinvoimaista. Pari vuotta sitten saimme nähdä Susanne Bierin vavahduttavan Koston, joka porautui analyyttisesti kiehtovin visuaalisin kuvastoin väkivaltaan - tai miten me voimme laukaista pattitilanteita, kun kosto saattaa olla ainoa mahdollisuus saada pahantekijälle edes jonkinlainen muistutus "kuolevaisuudesta".
Susanne Bierin uusin ohjaustyö, perjantaina ensi-illan saava Love is All You Need (Skaldande Frisor, Tanska 2012) on aivan toista maata kuin traaginen Kosto. Elokuvatyönä se on samaa huippulokkaa kuin Bierin edelliset elokuvat, joista Koston lisäksi kannattaa mainita Veljekset (2004). Bier on vain vaihtanut tyylilajia -ja onnnistuneesti. Love is All You Need on täysiverinen romanttinen komedia.
Sukulaiset ja ystävät matkustavat nuoren parin häihin Italiaan. Monet vieraista tapaavat pitkästä aikaa. Kaikkea on ehtinyt tapahtua; avioeroja, uusia parisuhteita ja lasten välistä eripuraa. Joukosta erottuu aviovaimo Ida (Trine Dyrholm), viehättävä keski-ikäinen tanskatar, jonka aviosiipan ajatukset ja harrastukset kulkevat aivan toista rataa. Ida kohtaa kutkuttavan romanttisissa tunnelmissa oman elämänsä sankarin Philipin (Pierce Brosnan). Rakkaus leimahtaa.
Susanne Bier ei sentimentalisoi tunnelmia. Hän pitää jalat maassa, vaikka antaakin näyttelijöidensä ikään kuin vetää henkeä, eläytyä mahdollisten häiden, parinvaihtojen, rakkaussurujen ja pienten kinastelujenkin atmosfääriin. Napolin lahden maisemat pidetään tiukasti taustalla, ei sorruta turistimaiseen herkutteluun.
Näyttelijäryhmä on jälleen loistava. Bierin vakiokasvoksi kasvanut Trine Dyrholm on fantastisen hyvä. Ja, yllätys, yllätys -oletteko nähneet entistä Bondia Pierce Brosnania näin upeassa vedossa.
* * * *
Salkkarit meripainajaisessa
"Kehen voi luottaa, kun ei voi kehenkään".
Tätä mottoa käyttää ohjaaja Marko Äijö esikoiselokuvassaan Nightmare - painajainen merellä, joka tulee ensi-iltaan poikkeuksellisesti jo tänään keskiviikkona.
Marko Äijö on työskennellyt pitkään MTV3:n vuonna 1999 alkaneen päivittäissarjan Salattujen elämien tuottajana. Muita Äijön tv-töitä ovat Benner & Benner (tuottaja), Pulkkinen (tuottaja) ja osittain Kotikatu (vastaava tuottaja). Hän on ollut aikaisemmin tuottajana elokuvissa Kukkia ja sidontaa sekä Säädyllinen murhenäytelmä.
Nightmare - Painajainen merellä kerää joukon nuoria risteilyalukselle. Toiminta tapahtuu kahden kesäpäivän ja yhden kesäyön aikana. Päähenkilö Peppi (Sara Säkkinen) toteuttaa vihdoinkin ystäviensä kanssa meriseikkailun. Sormustakin vilautellaan. Risteilyaluksella matkustaa myös Pepin vanhoja tuttuja. Ohjaaja Äijön mukaan menneisyyden asiat palaavat Pepin mieleen. Ja kauhu lehahtaa.
Tiina Tanskasen ja Teemu Salosen kirjoittama Nighmare - Painajainen merellä on tekijöiden mukaan Salatut elämät -elokuva. Siitä syntyi tv-sarjaa hyödyntävä teinijännäri - tai Äijön määrittelyn mukaan K 12 (9) nuorisotrilleri, joka vetoaa tiettyyn, popcorniteatterit kansoittavaan katsojakuntaan.
Marko Äijön kouluttautuminen alalle ja aikaisemmat työt antaisivat lupauksia vahvasta, jopa yllättävästä teinitrilleristä. Näin ei ole käynyt, vaikka Äijö on hiukan pelännyt "elokuvan tekemisen ikiaikaisia luutumia mystisioidien parahdusten" vaikutusta nuoreen katsojakuntaan. Turha pelko. Tuskin tämä potentiaalinen nuorisokatsojakunta lukee elokuva-arvosteluja.
Nighmare - Painajainen merellä on tapahtumakuvioiltaan kliseinen ja ratkaisuiltaan odotettu jännityselokuva, jonka Salkkari-pitoisuus enemmän nakertaa kuin tukee kokonaisuutta. Niin itsetarkoituksellista, että hirvittää. Juoksua laivan käytävillä riittää loputtomiin.
Sara Säkkisen Pepin - Salkkareissa vuodesta 2007 - lisäksi elokuvassa nähdään lasten suosioon nousseen tv-sarjan (keskimäärin päivittäin primetimessä 800 000 katsojaa) muita nuoria kasvoja: Venla Savikuja (Heidi Aaltonen), Tero Tiittanen (Sergei), Jari Viitamäki (Mikko), Markku Pulli (Joonatan) ja muista elokuvista sekä tv-rooleista tuttu, joukon vanhin Karoliina Blackburn (Tessa).
Jos haluaisi olla oikein kiltti, voisi kysyä, miksi elokuva on tehty. Ja miksi lopetus on uskomaton ja typerä?
*
Ajankohtainen kommentti
Tuomas Enbuske jaksaa yllättää. Ylen Radio 1:n torstaiaamun mielenkiintoisen keskusteluohjelman loputtua Enbuske veti omaa showtaan TV5:llä, mutta katsojat puuttuivat. Nyt hän operoi MTV3:n nuorisokanavalla Subilla yhdessä radiomies Aki Linnanahteen kanssa. Heidän shownsa on sijoitettu perjantai-iltaan, jossa kilpailuprosentti eri kanavien kesken on iso. TV1:n Streamit ja Stradat ovat vakiinnuttaneet paikkansa, Yle Teemalta tulee kiinnostavaa elokuvaa jne. Katsottuani nyt muutaman jakson Enbuske& Linnanahde -Crew-ohjelmaa, niin täytyy sille nostaa hattua. On se hyvä.
Ohjelmassa Tuomas Enbuske hoitaa ns. asiahaastattelut ja Linnanahde viihteen. Eli: Enbuske saattaa keskustella älykkäästi presidentti Halosen kanssa ja Linnanahde kyselee viihdemaailman edustajien kuulumisia. Sinänsä keskusteluohjelman formaatti ei ole mikään uuttaluova, mutta tekijöiden panostuksessa näkyy innostus ja luovuus. Kehuisin myös visuaalisen ulospanon ja etenkin studiolavastusten raikkautta.
P.S. Helsingin Sanomien toimituksen Sanomiin kuuluvan Nelosen uutiset alkoivat maanantaina. Ei katkaista hyttyseltä heti siipiä, vaan seurataan uutisia pitempään ja palataan asiaan ensi viikolla.
American Beauty (USA 1999) ohjaus: Sam Mendes, käsikirjoitus: Alan Ball, kuvaus: Conrad L. Hall, musiikki: Thomas Newman, pääosissa: Kevin Spacey (Lester Burnham), Annette Bening (Carolyn Burnham), Thora Birch (Jane Burnham), Wes Bentley (Ricky Fits), Mena Suvari (Angela Hayes). Tuotanto: Jinks/Cohen Company/ DreamWorks.
Englantilaisen Sam Mendesin esikoiselokuva American Beauty oli sensaatio 1990-luvun lopussa. Se sai niin kriitikoiden kuin yleisön varauksettoman suosion, eikä se ole ihme, sillä elokuva kertoi jotakin olennaista elämästämme, jossa ei enää vaikuta huolehtiva yhteisöllisyys vaan tarpeiden yksilökeskeinen tyydyttäminen.
Amerikkalaisessa kontekstissa Sam Mendesin monikerroksinen elokuva piirsi traagisen kuvan elämästä lähiössä, kodin, naapuriston, työpaikkojen ja ostokeksuksen päivästä päivään toistuvalla janalla. Elokuvan ensi-ilta oli Suomessa 21.1. 2000.
Sam Mendes on Englannin lahja amerikkalaiselle elokuvalle. Viime vuosina, vuosikymmeninä olemme nähneet, miten englantilaiset ohjaajat lähtevät Hollywoodiin tai tekevät kotimassaan amerikkalaisia elokuvia. Siinä mielessä joku 1950-luvulla Englantiin muuttanut amerikkalaisohjaaja Joseph Losey on poikkeus, samoin kuin 1960-luvulla Englantiin asettunut amerikkalainen mestariohjaaja Stanley Kubrick. Nykyisin Oscar-gaalassa englantilaiset ohjaajat ja elokuvat kilpailevat pystistä siinä kuin amerikkalaiset. Sam Mendesin esikoiselokuva palkittiin keväällä 2000 parhaana elokuvana, mutta myös parhaasta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta.
================================================================================================
American Beautyn alussa ymmärrämme, että päähenkilö Lester Burnham tulee kuolemaan - tai on jo kuollut. Ja Lester tulee kertomaan tarinansa, joka sijoittuu lähiöympäristöön. (Klassinen esimerkki on Billy Wilderin 1950 valmistunut Hollywood-kritiikki Auringonlaskun katu, jossa William Holdenin käsikirjoittaja-päähenkilö kertoo tapahtumat kuolemansa jälkeen).
Sam Mendes johdattaa meidät suoraan perhetilanteeseen: avioliitto Carolynin kanssa on kuivumasa kokoon, koska vaimon mielestä Lester on epäonnistunut yksilö; tytär Jane vihaa isäänsä, koska tämä on huono roolimalli. Lesterin suppean arkielämän ainoita kohokohtia on masturboiminen aamuisin, kun hän näkee vaimonsa hoitavan kukkia puutarhassa.
Lesterin lievä onni liittyy enää perhekuviin, jotka kertovat menneisyydestä. Ja Lesterin onni - tai epäonni - oli rakastua tyttären ystävättäreen Angelaan, jonka ilmeissä ja liikkeissä vilahtavat Lolitan elkeet. Rakastuminen voisi tuoda uutta energiaa Lester-paran elämään, mutta ongelmat perheessä vain kasaantuvat. Vaimo Carolynin asuntovälittäjän työ muuttuu huonommaksi ja huonommaksi. Mikään ei enää pidä avioliittoa koossa.
================================================================================================
Gloucestershiressä varttunut Sam Mendes (s. 1965) aloitti ohjaajana teatterissa, The Donmar Warehousessa Lontoossa. Mendes tunsi vetoa elokuvaan sukupolvensa teatteriohjaajien tavoin. Mendes tutustui 1990-luvun lopulla Alan Ballin käsikirjoitukseen, joka fokusoi syvällisesti amerikkalaisen lähiön elämän ilot ja surut. Mendes näki American Beautyn käsikirjoituksessa selkeän amerikkalaisen paatoksen, mutta myös yleismaailmalliseksi laajenevat teemat. Viitteet toista maailmansotaa edeltävän yhteiskunnallisen amerikkalaiskirjailijan Sinclair Lewisin "Babbitt"-romaaniin olivat selvät.
American Beauty levittää punaiset ruusut valkokankaalle. Nuoren naisen kehon ympärillä ne kuvastavat viettelyn teemaa. Sam Mendes ilmentää niillä elokuvan ydinkerrosta, jossa perhe-elämän sisäiset volyymit ja paljastukset saavat katkeran komediallisen esittelyn. Tai - tragikoomisen.
Jotakin kyynistä, jotakin nerokasta ja samalla kertaa lämpimän humaania sisältyy elokuvan visuaalisesti nautittavaan kerrontaan, jota tukevat niin loistavat näyttelijäsuoritukset kuin Thomas Newmanin vahva musiikkitausta. On huomautettu, että elokuvan alussa lähiöperheen henkilöitä käsitellään kovalla kädellä, mutta vähitellen heidät näytetään ihmisinä, jotka haluavat voittaa oikeutuksensa takaisin.
Sam Mendes totesi elokuvan ensi-illan jälkeen ranskalaiselle Le Figaro -lehdelle, että hän halusi tehdä elokuvan, joka pakottaa katsojat todella intiimiin kokemukseen. "Toivon tehneeni universaalin elokuvan, joka auttaa meitä ymmärtämään elämää paremmin." Mendesin toive toteutui täydellisesti.
Kevin Spacey oli American Beautyn aikoihin kovassa nosteessa. Hän on luonnenäyttelijä, ei mikään pinnallinen elokuvatähti. Tavalliselta naapurin isältä näyttävää Spaceyta (s. 1959) on pidetty 1990-luvun amerikkalaisen elokuvan eräänä johtavana näyttelijänä.
Kevin Spacey opiskeli 1979-1981 kuuluisassa Juilliard Schoolissa. Hän esiintyi 1981 ensimmäisessä lavaroolissa New Yorkin Shakespeare-festivaaleilla. Seurasi Broadway-esiintymisiä, tunnetuimpia osa Henrik Ibsenin "Kummittelijoissa". Spacey nähtiin 1986 pienessä varkaan osassa Meryl Streep- Jack Nicholson -elokuvassa Sydän karrella.
Todellinen elokuvaläpimurto oli 1995 valmistunut film noir -palapeli The Usual Suspects (1995), jonka ohjasi Bryan Singer. Spacey näytteli monimerkityksellistä ja mestarillisen keikan suunnitellutta roistoa Keyzer Sozea. Spaceyn seuraavia mainittavia rooleja olivat huipputason poliisi Curtis Hansonin älykkäässä jännitysfilmissä L. A. Confidential (1997), Qualey ruotsalaisen Lasse Hallströmin amerikkalaisessa elokuvassa Laivauutisia (2001) ja Grant Hooper omituisessa Vuohia tuijottavat miehet -elokuvassa (2009).
Kevin Spaceyn monipuolisuudesta kertoo, että näyttelijäntyön ohella hän on toiminut käsikirjoittajana, tuottajana ja ohjaajana. Lisäksi hänet nimitettiin johtotehtäviin 2003 lontoolaisen Old Vic -teatteriin. Hän on myös luennoinnut yliopistotasolla.
================================================================================================
Entä sitten American Beautylla ehdottoman täysosuman saanut Sam Mendes, lahjakkain uusi brittiläinen elokuvaohjaajatulokas 2000-luvulla Stephen Daldryn ohella? Kiinnostavaa oli huomata, että roolimalleiltaan samaa vanhakantaista tyyliä toistavan 007 Skyfallin ohjaajaksi valittiin Sam Mendes. American Beautyn nähneet tuskin voisivat kuvitella Mendesiä megaluokan agentti- ja actionelokuvan ohjaajaksi. Ehkä sittenkin.
Vuonna 2002 valmistuneessa, kankeassa kieltolain rikosdraamassa Road to Perditionissa Sam Mendes latasi kankaalle tekotaiteellisia toiminta- ja väkivaltaryöppyjä. Mendesin graafisesti tyylitellyn elokuvan tarkoitus jäi epämääräiseksi. American Beautyyn verrattuna elokuva oli pettymys.
Uuden Bond-elokuvan ohjaajana Sam Mendes on saanut inhimillistää 007-agentin henkilöhahmoa, jopa valottaa hiukan hänen lapsuuttaan. Samalla Mendes on saanut siirtää James Bondin vanhasta uuteen aikaan. Jos oikein ymmärsin, brittiagentti ei ymmärrrä juuri mitään tietokonemaailmasta, mutta onneksi hänellä on apuna tämä "uutta" edustava Q, tietokone-ekspertti, jota esittää Ben Whislaw. Lisäksi espanjalaisnäyttelijä Javier Bardemin tulkitsema superkonna hallitsee täysin tietokonesodankäynnin menetelmät.
Silti: Toivoisi, että Sam Mendes palaisi American Beautyn kaltaiselle tekemisen tasolle. Siitä nähtin viittauksia vuoden 2008 elokuvassa Revolutionary Road, jossa näyttelivät Kate Winslet ja Leonardo di Caprio. Sam Mendes on ohjannut myös perienglantilaisia historiallisia draamoja kuten Rikhard III vuonna 2011 näyttelijä Kevin Spaceyn kanssa Old Vic -teatterin.
 |
| FS-Film Oy |
Clint Eastwoodin työtahti on hurja. Jos hän ei ohjaa uutta elokuvaa, niin sitten hän näyttelee pääosan jonkun kollegan teoksessa. Näin on tapahtunut urheiludraamassa Takaisin pelissä (Trouble With the Curve), jonka ohjauksesta vastaa Robert Lorenz.
Niin, Eastwood on nyt 82-vuotias. Hän on jyhkeä, jopa ajattoman näköinen, vaikka ikä näkyy kasvoilta ja meno on hidastunut. Uuttakin elokuvaa katsoessaan saattaa yhtyä Vanity Fairin James Wolcottiin heinäkuun 1985 numerossa julkaistuun toteamukseen: "Clint Eastwood on pitkä, puhdaspiirteinen puunpala, jaloilla varustettu toteemi." Mutta ei Eastwood näytä enää pureskelevan hylsyjä kuten uransa alkuvuosikymmeninä. Ei todellakaan.
Takaisin pelissä -elokuvassa Clint on ikääntyvä baseballscoutti Gus Lobel. Amy Adams esittää asianajotoimistossa uraputkeen päässyttä tytärtä Mickeytä, jonka kanssa isällä on ollut vaikeaa. Tuskin ovat tavanneet vuosiin. Muita näyttelijöitä ovat nuori scoutti Justin Timberlake, mainio John Goodman ja Matthew Lillard.
Georgiassa viime keväänä kuvatun elokuvan baseballseuran fiktiivinen nimi on Atlanta Braves. Jääräpäinen Gus on vanhan liiton miehiä, joka ei pysty muuttumaan, vaikka baseballmaailma elää jo aivan uutta tietokoneaikaa. Gusin ystävä ja pomo Pete (Goodman) ottaa yhteyttä tytär Mickeyhin, jotta tämä vaikuttaisi isän mieleen. Muuten Atlanta Bravesin johto haluaa päästä Gus Lobelista eroon.
=====================================================================================
Chicagolaissyntyinen Robert Lorenz muutti vuonna 1989 Los Angelesiin aloittaen filmiuransa. Hän työskenteli aluksi apulaisohjaajana. Lorenz tapasi 1993 Clint Eastwoodin ja liittyi tämän tiimiin. Lorenz oli mukana Hiljaisten siltojen tuotannossa vuonna 1995. Lorenz toimi toisena tuottajana vuoden 2003 Menneisyyden otteessa, jota arvostettu ikämieskriitikko Andrew Sarris piti selvänä ratkaisevana edistysaskeleena Clintin ohjaajan uralla. Lorenz oli Million Dollar Babyn (2004) apulaisohjaaja. Hän toimi myös tuottajana Gran Torinossa (2008), joka saattaa jäädä Clintin parhaaksi ohjaustyöksi.
Takaisin pelissä on todella hyvä esitys Robert Lorenzilta, vaikka tietämätön voisi luulla sitä täysiveriseksi Clint Eastwoodin -elokuvaksi. Lorenz on oppinut apulaisohjaajan ja tuottajan pallilla riittävästi elokuvan tekoa. Persoonallisuuttakin löytyy, myös rytmin ja dramatiikan tajua. Varmasti hyvä käsikirjoitus on tukenut ohjaajaa.
Hetkittäin näyttää, että Lorenz ei ole antanut suuren Eastwoodin hallita kohtauksia mielin määrin. Sivurooleille pannaan paljon painoa. Goodmanista on tullut ikäännyttyään todella varteenotettava näyttelijä. Ja enpä ole nähnyt aikoihin baseballelokuvaaa, jossa lajin hienouksiin mennään aidosti näin syvälle.
Ja se Clint! Tulkaapa mukaan vanhenemaan, niin allekirjoitatte Eastwoodin loistavan ja todenmakuisen tulkinnan niin näön heikkenemisestä askeleiden hidastumiseen ja kaiken maailman kankeuksiin. Ärhentelystä puhumattakaan.
* * * *
Pelastusoperaatio Iranissa
Muutama vuosi sitten uskoimme, että näyttelijä Ben Affleck (s. 1972) juuttuu romanttisten komedioiden koreaksi pojaksi. Näin ei käynyt, vaan Affleck siirtyi ohjaaja-näyttelijäksi, joka rakentaa uraa - voisiko sanoa - George Clooneyn esimerkin varjossa. Ja tuskinpa moni meistä tiesi, että Affleck oli tukemassa presidenttikisassa demokraatteja kuten Al Gorea vuonna 2000 ja John Kerryä (2004). Äskettäin Affleck otti kantaa kriittisesti suuryhtiöiden johtajien mahtaviin palkkoihin ja arvosteli lapsisotilaiden käyttöä Afrikassa. Ja on Affleck tukenut julkisesti homoja ja lesboja.
Ladd Company ja Miramax tuottivat vuonna 2007 Affleckin esikoisohjauksen Gone, Baby, Gone, jossa näyttelivät nuorempi veli Casey Affleck ja vanhan koulun jäärät Morgan Freeman ja Ed Harris. Käsikirjoitus perustui Dennis Lehanen romaaniin. Lehanen muita filmattuja romaaneja ovat olleet Clint Eastwoodin Menneisyyden ote ja Martin Scorsesen Suljettu saari. Ben Affleckin toinen ohjaustyö, moraalinen rikostarina Town (2010) herätti lupauksia. Bostoniin sijoitettu elokuva perustuu Chuck Hoganin romaaniin "Princes of Thieves".
Argo on poliittisesti aktiivin Ben Affleckin ohjaama, tosipohjainen elokuvatyö, jota George Clooney on ollut tuottamassa. Se on tiivis, jännittävä, kutkuttavan jännittävä aina loppuun. Ben Afleck esittää amerikkalaista CIA-spesialistia Tony Mendezia, joka on erikoistunut noutamaan loukkuun jääneitä diplomaatteja vaarallisista maista. Iranissa on tapahtunut muslimien vallankumous, Ajatollah Khomeini on noussut johtoon, ja Persian Shaahi on paennut maasta. Kiihko amerikkalaisia vastaan ryöstäytyy Teheranissa mellakoinniksi.
USA:n lähetystön väki tuhoaa nopeasti tärkeitä asiakirjoja ja kuusi virkailjaa ehtii paeta Kanadan lähetystöön. Viisikymmentä kollegaa on otettu panttivangeiksi. Tapahtuma-aika on 4.11. 1979. Saman aikaan Washingtonissa väitellään, miten tuo kuusikko saadaan turvaan Iranista. Presidentti Carter on epäileväinen. Voiko Iraniin hyökätä. Ja annetaanko Mendezille täysi vapaus toimia?
Mendez kehittää peitetarinaksi elokuvasuunnitelman, jonka hän on keksinyt katsottuaan tv:stä scifielokuvan Taistelu Apinoiden planeetasta. Mendez tarvitsee Hollywood-tuottajan (Alan Arkin) ja naamioitsijan (John Goodman) täyden avun. On tarkoitus luoda filmiryhmä, joka lähtee kuvaamaan Argo-nimistä seikkailuspektaakkelia Iraniin.
Ben Affleckin noutaja matkustaa tekemään "kuvaussuunnitelmia" Teheraniin. Kanadan lähetystöön pelastautuneista amerikkalaisista tehdään filmiryhmän jäseniä. Iranin kulttuuriministeriö suostuu Argo-projektiin, mutta samaan aikaan herää epäilyjä sen todenperäisyydestä. Pakokeikka on suuressa vaarassa. Teheranin suuressa basaarissa kaikki voi tuhoutua.
=====================================================================================
Argo on perinteisen poliittisen toimintadraaman hengessä ohjattu elokuvatyö. Se kulkee virtaviivaisesti, joskus jopa liankin suoraviivaisesti, mutta ehtii Ben Affleck kehitellä ihmissuhdekuvausta ja tuoda kuusikon pelot pintaan. Elokuva on myös hyvä esimerkki amerikkalaisten kyvystä loihtia aikakausi eloon ja sirotella mukaan tärkeitä detaljeja. Puku- ja tukkamuoti on hallussa. Affleck vetää tietoisesti pääroolin lähes samoin ilmein ja liikkein. Sivurooleihin on saatu loistavia suorituksia, etenkin jälleen John Goodman ja Alan Arkin, mutta myös Mendezin esimiestä esittävä Bryan Granston on hyvä. Eikä pakenijakuutosen näyttelijöissä ole mitään vikaa. Presidentti Jimmy Carterkin pääsee kuvaan.
* * *
Ajankohtainen kommentti
Taannoin eräällä kaupallisella tv-kanavalla pyöri tosi-tv -sarja Poliisit. Tutustuttiin autenttisesti niin läheltä kuin mahdollista suomalaispoliisin arkiseen työhön. Poliisin tehtävä on auttaa, suojella ja tukea, selvittää rikoksia ja saattaa ne syyttäjäviraston syyniin. Suomalainen sarja antoi aika tavanomaisen kuvan poliisin työtehtävistä, mutta siinä ei allennnettu sensaatioihin tai populismiin niinkuin osittain TV2:n takavuosien Poliisi-tv:ssä.
MTV3:n syksyssä jatkuva Roba on draaman muotoon puettu tv-sarja poliisin työstä. Tekijöiden mukaan 12-osainen sarja kuvaa selviytymistarinoita poliiseista työn ja julkisuuden ristipaineissa pääkaupunkimme sydämessä. Ohjaajana on Joona Tena ja käsikirjoittajana Timo Varpio. Valitettavasti Filmiteollisuus Finen tuottama sarja on selvä ristisiitos tosi-tv -Poliiseista ja amerikkalaisista poliisidraamatuotannoista, etenkin Hill Streets Bluesista. Mitään omaa, mitään uutta haastavaa näkökulmaa sarjan tekivät eivät ole pystyneet löytämään. Eikä oikein vakuuta viime aikoina koomisissa rooleissa ja sketsihupailuissa esiintyvien näyttelijöiden käyttäminen vakavina poliiseina.
=====================================================================================
Poliisielokuvatkin ovat suosittuja. Lakimiesten ja lääkärien ohella poliisi on merkittävin henkilöhahmo amerikkalaisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Käsikirjoittajana aloittanut David Ayer on ohjannut uusimman amerikkalaisen elokuvan, jonka nimi on suomeksi Poliisit. Alkuperäinen nimi on End of Watch. En ole nähnyt elokuvaa, mutta olisiko tässä jonkinlainen päivitetty versio Dennis Hopperin 1980-luvun lopun realistisesta Colorsista, jossa Sean Penn ja Robert Duvall näyttelivät itäisen Los Angelesin jengisotia selvitteleviä poliiseja? Ayerin luomuksen on sanottu saavuttavan rankan autenttisuuden. Tosin sitä on myös pidetty puolittain tosi-tv -tyyppisenä tai puolidokumentaarisena poliisidraamana, jossa kaksi losangelesilaista poliisimiestä kiertää kaupungin slummeissa - toisen vielä videoidessa kaikkea mitä työpäivän aikana tapahtuu.
P.S. Pieneen Kino Engeliin tuli ensi-iltaan Andrei Tarkovskin perillisenä tunnetun Aleksand Sokurovin Faust-elokuva, uusi muunnelma vanhasta tarusta miehestä, joka myi sielunsa Paholaiselle. Muistamme Goethen näytelmäversion vuodelta 1854. Elokuvaversioista ehdoton oli F.W. Murnaun saksalainen mykkä Faust (1926), jossa näyttelivät ajan suuret persoonat Gösta Ekman ja Emil Jannings. Sokurovin uutuutta en ole vielä nähnyt, mutta palaan asiaan myöhemmin. Se voitti vuosi sitten Venetsian arvostettujen filmifestivaalien pääpalkinnon. Palkitsijat kehuivat loistavaa Faust-legdendan tulkintaa, mutta ennen kaikkea hypnoottista visuaalista ilmaisua.
Eyes Wide Shut (Eyes Wide Shut, USA 1999) ohjaus: Stanley Kubrick, käsikirjoitus: Kubrick, Frederic Raphael - perustuu Arthur Schnitzlerin tekstiin "Traumnovelle", kuvaus: Larry Smith, musiikki: Jocelyn Pook, György Ligeti, Dmitri Shostakovich, Chris Isaak, pääosissa: Tom Cruise (Tri. William Harford), Nicole Kidman (Alice Harford), Madison Egington (Helena Harford), Jackie Sawiris (Roz), Sydney Pollack (Viktor Ziegler). Tuotanto: Stanley Kubrick ja Jan Harlan/Pole Star/Hobby Films/Warner Bros.
New Yorkin Bronxin kasvatti Stanley Kubrick (s. 1928) kuoli juuri kun Eyes Wide Shut oli saatu maailmanlaajuiseen levikkiin. Perfektionisti Kubrickin jäähyväistyö on joka suhteessa äärimmäisen moraalinen puheenvuoro siitä hedonismista, johon länsimainen hyvintoimeentuleva ihminen on syöksynyt. Internetin vallankumouksen aikana Kubrick lähetti myös terveisiä niille piireille, jotka enenevässä määrin esineellistävät seksuaalisuuden ja jakelevat pornografiaa maailman koteihin.
Eyes Wide Shut oli myös kannanotto perheissä ja avioliitoissa tapahtuviin kriiseihin. Kubrickin pitkän mutta hyvin intensiivisen draamaelokuvan kuuluisa jakso sijoittuu ökyrikkaiden linnaympäristöön, jossa vietetään uskomattomat orgiat - ikään kuin naamiohuvien tapaan. Tässä jaksossa Kubrick riisuu lopullisesti ihmiskasvoja peittävät petoksen, valheen ja yksilökeskeisen nautinnonhalun naamiot.
=======================================================================================
Stanley Kubrick ohjasi 1953 alkaneen uransa aikana kaikkiaan 13 elokuvaa. Hän saattoi pitää pitkiäkin taukoja - kuten Full Metal Jacketin (1987) ja jäähyväistyön välillä. Robert Phillip Kolker muistuttaa kuuluisassa "A Cinema of Loneliness" -kirjassaan (1980), että Kubrickin menestys elokuvaohjaajana perustui totaaliseen eroon kaupallisesta Hollywood-elokuvasta. Kun taas Kolkerin muut käsittelemät ohjaajat Penn, Coppola, Scorsese ja Altman pysyivät Yhdyavalloissa.
Stanley Kubrick ohjasi Yhdysvalloissa vain viisi ensimmäistä elokuvaansa - Fear and Desire (1953), Killer´s Kiss (1955), The Killing - Peli on menetetty (1956), Kunnian polut (1957) ja Spartacus (1960). Näistä kolme jälkimmäistä ovat ehdottomia mestariteoksia. Kaksi ensimmäistä ovat kiinnostavia, kiehtovia pienimuotoisia rikoselokuvia. Sitten Kubrick hylkäsi Hollywoodiin ja muutti Englantiin, mutta - kuten sanottu - piti yllä suhteita Warner Bros. -yhtiöön. Warner levitti Kubrickin kaikki elokuvat vuoden 1971 Kellopeliappelsiinista lähtien.
Kolker on todennut, että amerikkalaisista elokuvantekijöistä juuri Kubrick on työskennellyt näkyvimmin ei-amerikkalaisen "muodin" mukaan. Englantiin asetuttuaan Kubrick eli vaimonsa kanssa lähes erakkona. Hän hoiti elokuviensa levityksen valmistelut kotoaan ja lähetti uskottuja miehiään eri maihin tarkastamaan ensi-iltateattereiden tekniset olosuhteet. Kolkerin mielestä Stanley Kubrick oli lähellä eurooppalaisten auteur-ohjaajan toimintatapoja ja standardeja. Kubrickilla oli täysi kontrolli elokuvistaan alusta loppuun.
Eyes Wide Shut on Stanley Kucrickin tuotannon suosikkejani elokuvien Peli on menetetty, Kunnian polut, Lolita (1961), Tri. Outolempi (1963), ja Barry Lyndon ohella. Oikeastaan Kubrick ei päästänyt käsistään muita kuin merkkiteoksia. Tosin varauksia olen aina esittänyt elokuvien Spartacus, Hohto (1980) ja Full Metal Jacket (1987) kohdalla. Ne tosin osoittavat vahvasti, miten Kubrick saattoi ohjata "tuosta vain" historiallisen roomalaisaiheen, kutkuttavan kauhujännärin ja Vietnam-moraliteetin.
Jos olisin innostunut scifigenren kannattaja, niin kohottaisin 1968 valmistuneen 2001: Avaruusseikkailun arvoon arvaamattomaan. Onhan se suurenmoinen elokuva, jossa pyritään löytämään jotakin merkityksellistä tietoa ihmiskunnan alkulähteiltä. Andrei Tarkovskin huikean Solariksen (1972) ja Steven Spielbergin järisyttävän Kolmannen asteen yhteyden (1977) rinnalla Kubrickin teos on kosminen matkasinfonia tuntemattomaan.
=======================================================================================
Stanley Kubrick ohjasi elokuvia, jotka saavuttivat usein valtavan yleisösuosion. Silti elokuvat olivat omalla tavallaan hyvin persoonallisia, jopa vaikeita ja taiteellisia. Kubrickilla oli vain hyppysissään taito kuorruttaa vaikeidenkin aiheiden ylle katsojille mielihyvää tuovaa kauneutta, hauskuutta ja elämää hivelevää vaikuttavuutta. Ja jos elokuva eriytyi vähitellen 1970-luvulla nuorisokulttuuriksi Stanley Kubrick käänsi selkänsä trendeille ja muodille.
Varoituksista huolimatta Kubrick ohjasi 1973 Thackerayn (1844) romaanista erittäin pitkän ja kalliin historiallisen elokuvan Barry Lyndonin. Se oli epäkaupallinen elokuva Ryan O´Nealin pääosavalintaa lukuun ottamatta. Jälleen Kubrick osoitti estetiikan tajunsa, joukkokohtausten luomisen ilon ja tekniset innovaatiot - kuvauksissa käytettiin käsitellylle ajankohdalle ominaista pärevaloa. Eikä ole salaisuus, että Kubrick käytti varhaista tietokonetekniikkaa ratkaistaakseen elokuvan teknisiä ongelmia.
Eyes Wide Shut on kuvan voimaan uskovan ohjaajan elokuvaa. Kaupunkikuvat ja etenkin sisätilojen hallittu kameratyö ovat jotakin sellaista taiturimaista ohjauksen epiikkaa, että sitä katsoo henkeään haukkoen. Sisällöllisesti elokuvan johtavana teemana ovat aviovaimon (Nicole Kidman) seksuaaliset fantasiat, jotka eivät liity omaan aviomieheen (Tom Cruise).
Aviovaimo tunnustaa fantasiansa. Tämä synnyttää aviomiehen halun heittäytyä eroottisten kokeilujen pariin. Hänen "tuutorinsa" on perhetuttu Viktor Ziegler , jota elokuvaohjaajana tunnettu, nyt jo edesmennyt, Sydney Pollack esittää vakuuttavasti. Aviomies hakeutuu massaorgioihin, joihin hänen ei olisi koskaan pitänyt osallistua.
Eyes Wide Shut perustuu itävaltalaisen Arthur Schnitzlerin teokseen, jossa tarkastellaan freudilaisin viittein seksuaalisuutta avioliitossa - viime vuosiadan vaihteen Wienissä. Kubrickin Schnitzler-valintaa voi pitää yllättävänä, ja monet kysyivätkin elokuvan nähtyään, onko wieniläis-freudilaisella avioliittotensioilla enää kaikupohjaa postmodernissa nykyajassa.
On.
Stanley Kubrickin elokuvaa voi pitää Arthur Schnitzlerin tekstin modernisaationa, mutta myös äärimmäisen olennaisena puheenvuorona aikamme seksuaalisesta käyttäytymisestä.
Tämä uskomaton orgiat-jakso on kuin Venetsian karnevaalit olisi siirretty mozartilaisin musiikillisin sykkein hedonistisen ja egoistisen aikamme pulssiin, jossa vilahtaa Sodoma ja Gomorra. Siis tuhon sävel.
Stanley Kucrickin moraaliset valinnat saattavat vaikuttaa konservatiivisilta, mutta vuosia elokuvan ensi-illan jälkeen niiden painoarvo on vain kasvanut. Ja kuin synninpäätöksi viikko kuvausten jälkeen kuollut Kubrick antoi Eyes Wide Shutin nuorelle avioparille tilaisuuden uskoutua jälleen toisilleen. Ikään kuin ohjaaja olisi tehnyt sovinnon ja löytänyt optimismin henkäyksen.
=======================================================================================
Eyes Wide Shut sai ensi-illan Suomessa 5.10. 1999, Tennispalatsi 1:ssä , Bristolissa, Maxim 1:ssä ja Kino-Palatsi 1:ssä. Elokuvan kuvausaikatauluksi suunniteltiin yhdeksää kuukautta. Stanley Kubrick kuvasi elokuvan studiossa lähellä Lontoota. Lopulta kuvaukset pitkittyivät 19 kuukaudeksi, ja päänäyttelijöitä täytyi kutsua yhä uudelleen paikalle. Legendan mukaan Harvey Keitelin ja Jennifer Jason Leighin osuudet leikattiin jälkituotantovaiheessa pois.
Australaisperäiselle Nicole Kidmanille (s. 1967) elokuva oli lottovoitto. Hän oli tuolloin aviossa Tom Cruisen kanssa. Aviopari oli näytellyt yhdessä 1989 militaristisessa actiondraamassa Days of Thunder. Cruise ja Kidman erosivat myöhemmin. Cruise jatkoi joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta (Magnolia) megakaupallisissa actionelokuvissa, mutta Kidmanista kehittyi hyvien ohjaajien huomassa muuan tämän hetken suurista elokuvanäyttelijättäristä.
Nicole Kidmanin suuresta kehityksestä kertovat muun muassa elokuvat Moulin Rouge (Luhrman ), Tunnit (Daldry), Dogville (von Trier), Ihmisen tahra (Benton), Nine (Marshall), Hemingway & Gellhorn (Kaufman). Tulossa on Lee Danielsin ohjaama The Paperboy, joka perustuu amerikkalaisen Pete Dexterin vuonna 1995 julkaisemaan romaaniin. Ja vuonna 2014 Australian lahja Kidman näyttelee Grace Kellyä Olivier Dahanin elämäkertaelokuvassa Grace of Monaco.
Ranskalainen näyttelijä Julie Delpy pyrkii kovasti ohjaajaksi. Ei suinkaan huonolla menestyksellä. Tapasimme Delpyn ensimmäisen kerran näyttelijänä 1993 Krzysztof Kieslowskin väritrilogian keskimmäisessä osassa Valkoisessa. Delpy esitti Pariisista Varsovaan putkahtavan puolalaismiehen rakastettua, joka päättää tulla perässä.
Saman vuosikymmenen puolivälissä ihastuttava Delpy näytteli Ethan Hawken kanssa Richard Linklaterin hienossa Wien-elokuvassa Rakkautta ennen aamua. Elokuva sai 2004 jatko-osan Rakkautta ennen auringonlaskua, jossa Delpy ja Hawke kohtasivat lähes kymmenen vuoden jälkeen Pariisissa. Nähtiinpä Delpy 1998 Mika Kaurismäen amerikkalaiselokuvassa L.A. Without Map.
Helsingin ohjelmistoon on otettu Cinema Mondon maahantuomana Julie Delpyn neljäs ohjaustyö 2 päivää New Yorkissa. Se on eräänlainen jatko-osa 2007 valmistuneelle 2 päivää Pariisissa -elokuvalle. Mainitaan vielä, että vuonna 2009 Delpy kirjoitti ja ohjasi aivan kunnollisen historiallisen draaman Kreivitär, jossa hän näytteli William Hurtin kanssa. Kaksi vuotta esikoisohjauksen jälkeen valmistui raikas komedia Ranskalainen viikonloppu, joka on edelleen Helsingin ohjelmistossa. Tässä elokuvassa Delpy kuvaa kevyesti kesämuistojaan.
================================================================================================
2 päivää New Yorkissa on rento ja railakas elokuva. Sen saimme nähdä syyskuussa R&A -festivaalilla, Helsingissä. Julie Delpy on myös kirjoittanut elokuvansa käsikirjoituksen. Koska hän ohjauksen lisäksi näyttelee Marion naispääosan, 2 päivää New Yorkissa -teosta voi kutsua auteurin elokuvaksi. Delpyn rinnalla elokuvassa näyttelevät Chris Rock (Mingus), Albert Delpy (Jeannot) ja Alexia Landeau (Rose). Landeau oli kirjoittamassa myös käsikirjoitusta. Hän on elokuvan tarinan keksijöitä Alexandre Nahonin kanssa. Nahonkin esiintyy elokuvassa.
2 päivää New Yorkissa -komediassa Julia Delpyn esittämä valokuvaaja Marion saa vieraita Ranskasta. Marion asuu ja työskentelee New Yorkissa. Marion voisi olla Woody Allenin neuroottisen newyorkilaiskaverin naispuolinen vastine. Marionin elämänkumppani on Chris Rockin mainiosti tulkitsema Mingus. Viittaako nimi kuuluisaan jazzpianistiin Charlie Mingusiin. Saattaapa viitatakin, mutta Marionin kuin Mingusin ihmissuhteet ovat kiemuralla ja jälkikasvu tuo huolta.
Ranskasta saapuva seurue on halunnut tulla New Yorkiin, koska Marionin näyttelyn avajaiset lähestyvät. Albert Delpy esittää Marionin isää, jossa hakkaa edelleen hipin ja anarkistin sydän. Seurueeseen kuuluvat myös riitelystä elämäntehtävän kehittäneet siskokset. Hullunkurista joukkoa tulee.
Julie Delpy pystyy pitämään koossa eri puolille hoksottavat tarinalliset ainekset, repaleiset ihmissuhteet ja hauskasti kuumottavat tilanteet. Delpy heittää mukaan rehvakkaitakin yksityiskohtia, ehkä yllättävästikin kohtauksia, jotka putoavat hyvän maun toiselle puolelle. Jossain kohdin se särähtää korvaan, mutta kokonaisuutena 2 päivää New Yorkissa on aivan nautittava pikkkukomedia.
Ajankohtainen kommentti
Vakituinen lukijani Liisu on lähettänyt jälleen palautetta. Kiitos siitä. Hänen tekstinsä on niin hyvä, että lainaan sen tähän. Korostan kuitenkin, että minä käyn Mestariteos-sarjassa läpi yli puolivuosisadan henkilökohtaista ja työkohtaista elokuvien katsomiskokemushistoriaa. Liisun esittämät asiat ovat tärkeitä, mutta koska meillä ei ole elokuvakeskustelua, säätiössä tuetaan vain kotimaista tuotantoa ja teattereiden digitalisointia, puuttuu kriittinen, tässä ajassa liikkuva elokuvalehti ja valtalehdissä ei ole minkäänlaista kokonaisvaltaista elokuvapoliittista linjausta, niin tilanne on tämä. Onhan Kavan (ent. elokuva-arkisto) hienot, monipuoliset ja elokuvahistoriaakin luotaavat näytännöt Orionissa, mutta ne palvelevat pääkaupunkiseudulla asuvia. Tai, hetkinen: Kavalla on maakuntasarjat Hämeenlinnassa, Joensuussa, Jyväksylässä. Kuopiossa, Lahdessa, Oulussa, Rovaniemellä, Tampereella ja Turussa.
Tässä siis Liisun kommentti kokonaisuudessaan: "Laskin tuosta vasemmanpuoleisesta filmiluettelosta, siitä löytyi vain 31 elokuvaa, jotka olen saanut tilaisuuden nähdä.
Tosin oli joitakin, joitten nimi oli tuttu, mutta joista olen ehkä kuullut tai lukenut vain selostuksen, mutta jotka eivät ole jättäneet sellaisia muistikuvia, että olisin uskaltanut ottaa ne mukaan tuohon lukuun 31.
Tämä tekee katkeraksi. Niin paljon hyviä kuvia, joita olisi hyvä nähdä, mutta se on mahdotonta tai ainakin sattumanvaraista.
Varmaan sama tilanne monella muulla. Se on minusta väärin. Minusta pitäisi olla niin, että kaikki se hyvä, mitä kulttuuri on aikojen kuluessa onnistunut tuottamaan, olisi jokaisen halukkaan vapaasti nautittavissa.
Pitäisi olla, vaikkapa netissä, paikka, jossa voisi käydä paikkaamassa tietojaan ja kokemaan asioita, joita joku nerokas ihminen on luonut nähtäväksi. Sillä taide, kaikissa olomuodoissaan, on mielestäni koko ihmiskunnan yhteistä pääomaa. Ei saisi olla vain muutamien harvojen tavoitettavissa.
Ja jokainen hyvä elokuva, jokainen hyvä kirja, jokainen hyvä näytelmä tai ooppera tms. laajentaa katsojansa, kuulijansa tai muuten kokemansa ihmisen ajatusmaailmaa. Tekee hänestä paremman ihmisenä .
Open Culture (netissä) on hyvä paikka, kirjastolaitos on hyvä, Gutenbergistä saa ladattua klassikkoja. Mutta ne eivät riitä.
Unelmana olisi paikka, jossa kaikkien saatavana olisi kaikki se hyvä ja kaunis ja kehittävä, mtä jossain muodossa voisi olla siellä saatavilla samassa paikassa.
Kaikki ei ole rahassa mitattavaa. Rahalla ei pitäisi olla mitään tekemistä taiteen kanssa. Taide on se, mikä pitää ihmisen ihmisenä. Raha on paha asia. Se tekee ahneeksi ja lisää eriarvoisuutta. Täytyy olla jokin muu ratkaisu. Ja jos ei ole, se on keksittävä. Amen."
India Song (India Song, Ranska 1974), ohjaus: Marguerite Duras, käsikirjoitus: Duras, kuvaus: Bruno Nuytten, musiikki: Carlos D´Alessio, pääosissa: Delphine Seyrig (Anne-Marie Stretter ), Michel Lonsdale (Ranskan Lahoren pääkonsuli), Claude Mann (Michael Richardson ), Matthieu Carriére (nuori lähetystöattasea ), Marguerite Duras (Ääni). Tuottaja: Stephane Tchalgadjieff.
Moni meistä joka on nähnyt ranskalaisen Alain Resnaisin vuonna 1959 valmistuneen elokuvan Hiroshima, rakastettuni ei ehkä muista, että alkuperäiskäsikirjoituksen luoja oli kirjailija ja elokuvaohjaaja Marquerite Duras.
Duras sommitteli Resnaisin elokuvaan selkeän, jopa yksinkertaisen tarinan: Ranskalainen näyttelijätär (Emmanuelle Riva) saapuu Hiroshimaan ryhtyäkseen näyttelemään ydinpommin vastaisessa elokuvassa. Näyttelijätär rakastuu japanilaiseen arkkitehtiin (Eiji Okada). Elokuvan hätkähdyttävässä kohtauksessa ydintuhon kokeneen Hiroshiman kaduilta alkaa paljastua ruhjottuja ja palaneita ruumiita, joihin rakastavaisten kehot lopulta yhtyvät.
Marquerite Duras kertoo Hiroshima, rakastettuni -elokuvan tarinaa sommitellessaan kiinnostuneensa ajan ja muistin käsitteestä. Alain Resnais ei ollut toista maata, vaan hän pystyi visualisoimaan Durasin sisäisen kokemuksen ja mentaalisen sielunmaiseman elokuvakerronnaksi, joka oli jotakin aivan uutta 1950-luvun lopulla. Duras-Resnais- tutkijat ovat todistaneet, että samaan olivat päässeet aikaisemmin kuvataiteessa Pablo Picasso ja kirjallisuudessa ranskalainen Marcel Proust sekä irlantilainen James Joyce. Jean-Luc Godard totesikin Hiroshima-elokuvasta, joka esitettiin 1959 Cannesin filmijuhlilla, että on olemassa "elokuvaa ennen ja jälkeen Hiroshiman."
================================================================================================
Marquerite Durasin suuntautuminen elokuvaan, elokuvallisen teoksen ohjaajaksi oli päivänselvää. Hänen Intia-kokemuksiaan kuvaavat romaanit "Lol V. Steinin elämä" (1964), "Varakonsuli" (1966) ja "Rakkaus" (1971) viittasivat kerronnaltaan elokuvan kielen suuntaan. Tosin sellaiseen elokuvaan, joka tarjoaa viitteitä ja vihjeitä ja hämäriä tarinallisia kerrostumia kääntäen vielä kronologiset tärkeysjärjestykset päälaelleen.
India Songin pohjana on "Lol V. Steinin elämä" -romaani. Tutkijat ovat huomanneet, että Marguerite Duras kertoo romaaneissaan ja elokuvissaan aina samaa tarinaa. Tosin sillä erotuksella, että Duras lähestyy samaa tarinaa eri suunnilta ja eri aikajanalta.
Marguerite Durasin pääteos India Song sai meillä ensi-iltansa 23.4. 1999 Andorra 1:ssä. Katsoin elokuvan lehdistönäytännössä Aito Mäkisen Dianassa, sieltä tutulta parvekkeelta. Hiroshima-elokuvan lisäksi tunsin Durasin "Rakkaus"- romaanista (1971). Sen perusajatus on, että jokaisessa naisessa piilee halu ja rakkaus miestä kohtaan.
Marguerite Duras (s. 1914) varttui Giandinhissä, Vietnamissa. Hänen vanhempansa olivat ranskalaisia opettajia. Marguerite lähti 18-vuotiaana opiskelemaan Pariisiin - matematiikkaa, oikeustiedettä ja politiikkaa Sorbonnen yliopistoon. Duras toimi toisen maailmansodan aikana vastarintaliikkeessä. Hän liittyi vuonna 1945 kommunistiseen puolueeseen. Niin kuin noiden aikojen moni muukin intellektuelli.
Durasin ensimmäinen romaani ilmestyi 1943. Ensimmäinen näytelmä esitettiin 1955. Hiroshima, rakastetettuni -elokuvan lisäksi hänen käsikirjoituksiaan ohjasivat muuan muassa Rene Clement ja Tony Richardson. Brittiohjaaja Richardsonin Merimies Gibraltarista (1967) on kiinnostava, joskin hämäräperäinen.
==========================================================================================
India Song on eurooppalaisen elokuvataiteen avantgardistinen mestariteos - Alain Resnaisin Hiroshima rakastettuni- ja Viime vuonna Marienbadissa -filmien tapaan. Marguerite Durasin elokuvaa katsoo hämmentyneenä, valtavan uteliaisuuden ja ihailun läpitunkemana. Durasin runolliset, unenomaiset kuvat elävät haalistumattomina ajasta toiseen.
Duras kuvaa varakonsulin turhautunutta ja pitkästynyttä vaimoa (Delphine Seyrig), joka elää 1930-luvun Intiassa. Aika ja paikka ovat Durasin lapsuuden maisemaa, lapsuuden muistojen ja kokemusten hauraita säkeistöjä. Varakonsulin vaimo tapailee muita miehiä, jotta saisi elämäänsä jonkinlaista energiaa.
India Song on karttoja, paikannimiä, puheita, esineitä, nimiä, vaatteita, viinilaseja, kattokruunuja, kelloja - ja tuota muiston taloa, jossa tanssitaan. Kamera liikkuu sisätilassa, sitten se löytää lopulta miehen, joka katsoo kun toinen mies ja nainen tanssivat. Kysymys on suurlähettilään vastaanotosta Kalkutan lähetystössä. Vai onko? Onko kaikki vain kuulopuhetta, muistin virtaa, joka joko näkyy tai kuuluu tai ei näy tai ei kuulu mykkyyden yössä?
Marguarite Duras kuvasi Intiaa kuudessa eri teoksessa. Näistä kolme ovat romaaneja ja toiset kolme elokuvia. 1966 ilmestynyt romaani "Varakonsuli" loi henkisen alustan India Song -elokuvalle. Kaikille Intia-tarinoille on ominaista aiheiden muuntelu ja lähestymistavan näkökulmien muutos. Samaa Intian-muistoa kirjoitetaan ja ohjataan yhä uudelleen ja uudelleen. Nykyisessä markkinahenkisessä ilmapiirissä Durasin teoksilla ei olisi mahdollisuuksia päästä edes tuotantoon.
India Song pyrkii tavoittamaan jotakin olennaista suuresta, hullusta rakkaudesta. Siksi elokuvassa kuvataan uudelleen ja uudelleen tanssiaisillan liikkeitä. Tanssiaiset ovat ydinkohta, johon Marguerite Duras pyrki purkamaan kaiken Intia-kokemuksistaan ja -fantasioistaan. Tanssiaiset kestävät 120 minuutin pituisessa elokuvassa jopa 66 minuuttia.
Tanssiaiset "tapahtuvat" Kalkutan lähetystössä. Vieraat ovat kuin varjoja, mutta he puhuvat Anne-Marie Strettéstä, Michael Richardsonista ja varakonsulista. Duras tunkeutuu ihmisten muistoihin, kuulopuheisiin ja juoruihin. Durasin tapa erillistää sanat ja kuvat, puheet ja liikkeet edustaa ainutlaatuista taiteellista elokuvaa. Katsoja kuulee koko ajan kuvien ulkopuolella tapahtuvaa puhetta. Niin kuin:
Miehen ääni: -Muistan. Sumuverho etenee kohti saarta.
Naisen ääni: - Niin. Hän puhuu jotakin Venetsiasta...Venetsiasta, talvesta...juuri niin.
Miehen ääni: - Venetsia...
Naisen ääni: - Niin. Ehkä jonakin talvi-iltoina...Venetsiassa...samanlainen sumu..
Miehen ääni: - Hän sanoo jonkun värin...nimen...
Naisen ääni: - Violetti..suiston sumu.
Niin vain on, että India Songin muistaa tanssin liikkeinä, jotka kamera ikään kuin muuttaa pidäkkeettömäksi ajaksi. Marguerite Durasin elokuva on malliesimerkki älyn ja tunteen audiovisuaalisesta yhdistämisestä tavalla, joka voi yhdelle katsojalle merkitä käsittämätöntä hämäryyttä ja toiselle täyttä elämystä. Aina kun India Songin näkee tuntee aivan kuin istuisi hypnotisoijan tuolilla. Ja jälkeen päin elokuvaa ei pysty selitttämään tyhjentävästi.
India Songin vuoropuhelusta voi lainata esimerkin:
"Nuoren attasean ääni: - Kuulin hänen äänensä kadulla...aikaisin aamulla. Iloinen laulu.
Anne-Marie Strettierin ääni: -Siellä lapset laulavat sitä... Hänen on täytynyt kulkea pitkin joen uomia...Mutta miten hän on päässyt Kardamonen vuorijonon yli.
Nuoren attasean ääni: - Hän on todella hullu..."
Kuten vuoropuhelu antaa ymmärtää, Marquerite Duras liikkuu elokuvassaan ei-kenenkään maalla, unen ja todellisuuden, elämän ja kuoleman leikkauspisteissä. Elokuvan kuvat pyrkivät koko ajan pysäyttämään ajan, siirtämään todellisuuden rajoja, jotta aistit pakahtuisivat äärimmilleen ja tietoisuuteemme syvenisi.
===============================================================================
Marguerite Duras piti India Songia "ainoana elokuvanaan". Hän on kertonut, että ei pystynyt enää katsomaan elokuvaa tekoprosessin jälkeen. Elokuvan valmistusvaihe on legenda. Esituotanto aloitettiin vuonna 1974. Elokuvan budjetti oli 250 000 frangia, mutta sitä ei saatu heti kokoon. Duras joutui kääntymään Ranskan silloisen kulttuuriministerin puoleen. Ministeri myönsi heti rahaa Durasille. Näin tehdään kulttuurivaltiossa.
Kuvaukset suoritettiin Pariisin Boulognen kuuluisassa metsässä, Rothschildin-suvun huvilassa. Kuvauksissa olleet ovat muistaneet, että kamera pysytteli koko ajan huvilan edustalla, ulkotiloissa. Syy oli ilmeinen: Duras ei rohjennut astua Ranskan miehityksen aikana muun muassa Goebbelsin asuttamaan taloon.
===============================================================================
Marguerite Duras kuoli 3.3. 1996 Pariisissa. Hän oli elänyt yli kolmekymmentä vuotta itseään nuoremman rakastettunsa Yann Andréan kanssa. Duras kärsi masennuksesta ja alkoholismista. Yann kirjoitti suhteesta kirjan "Duras, rakastettuni", jonka Nemo-kustannus julkaisi Suomessa vuonna 2001.
