sunnuntaina, marraskuuta 07, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 66

Kahdeksan surmanluotia (Suomi 1972), ohjaus ja käsikirjoitus: Mikko Niskanen, kuvaus: Kimmo Simula, Juhani Voutilainen, Seppo Immonen, Juhani Sarro, Mikko Niskanen, musiikki: Erkki Ertama, äänitys: Veijo Lehti, Kari Tamminen, lavastus: Jorma Lindfors, leikkaus: Jyrki Rapp, pääosissa: Mikko Niskanen (Pasi, Tarja-Tuulikki Tarsala (Pasin vaimo), Paavo Pentikäinen (Reiska), Tauno Paananen (Pasin poika. tuotanto: Yle/Televisioteatteri/Käpy-Filmi.

Mikko Niskanen toimi 1960-luvulla kouluttajana Yleisradion ammattiopistossa, jonka toimipaikka sijaitsi Helsingin Viiskulmassa. Vieläkin puhutaan Niskasen metodeista, Niskasen opetuksista, joihin hän oli ammentanut pohjan opiskellessaan elokuvaa 1960-luvun alussa Neuvostoliitossa. Niskanen oli ohjaaja vanhan ja uuden suomalaisen elokuvan välimaastossa. Hänen kuuluisa esikoisteoksensa Pojat (1962) kantaa vielä T.J. Särkän Suomen-Filmiteollisuuden perinnettä, mutta osoittaa ilmaisullisesti suuntaa uuteen. Käpy selän alla (1966) on suomalaisen uuden elokuvan merkkiteoksia, ehkä tämän ajan perspektiivistä katsottuna sittenkin hiukan tärkeämpi kuin aikanaan kehutut Risto Jarvan Onnenpeli (1965) ja Työmiehen päiväkirja (1967).
Mikko Niskanen (1929-1990) oli uuden suomalaisen elokuvan auteur sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli myös liikemies ja tuottaja, joka rakensi suurta elokuvakeskusunelmaansa Keski-Suomeen. Itsekin sain vierailla Niskasen Käpykolossa, jossa hänellä oli käytössään ajan ensimmäiset videokamerat. Hän koulutti ihmisiä esiintymään kameran edessä, mutta hän antoi joskus opastusta elokuvakurssilaisille. Minä sain läänintaiteilijana viedä vuonna 1977 elokuvakurssini oppilaat Käpykolon jäälle, jossa tutustuimme liikkuvan kameran käyttöön ja ajoihin.
Niskanen oli maaninen tahtoihminen, joka repi itseään moneen suuntaan. Ei hän aina onnistunut elokuvaprojekteissaan, loi epätasaisen uran ohjaajana niin elokuvassa kuin televisiossa. Asfalttilampaat (1968), Laulu tulipunaisesta kukasta (1971), Pulakapina (1977), Elämän vonkamies (1986) Nuoruuteni savotat (1988) ovat heikointa Niskasta, kun taas mainitsemani Pojat ja Käpy selän alla sekä Elokuva jalostavasta rakkaudesta (1967), Lapualaismorsian (1967), Syksyllä kaikki on toisin (1978) ja Ajolähtö (1982) ovat parasta Niskasta. Nyt kun Ylen Teema esitti osittain Jämsässä kuvatun Syksyllä kaikki on toisin, niin minusta se oli todella parasta Niskasta. Ylistin sitä aikanaan Jämsän lehdessä. En ollut väärässä. Sinne välille Niskasen tuotannossa sijoittuvat Sissiluutnantti (1963) ja Mona ja palavan rakkauden aika (1983).
=====================================================================================================
Kahdeksan surmanluotia on Mikko Niskasen ehdoton mestariteos. Se kuvattiin vaikeissa olosuhteissa Keski-Suomessa, Konginkankaan ympäristössä, Niskasen omassa lapsuuden maisemassa. Niskanen ohjasi elokuvan tv-sarjaksi Yleisradion tuotantona, mutta rahoitus kangerteli koko ajan. Useita kohtauksia jouduttiin kuvaamaan melkein salaa. Vaikutti kuin Ylelle niin paljon itsestään ja osaamisestaan antanut Niskanen ei saanut kaikkea tukea ja ymmärrystä julkisen palvelun yhtiön päättäjiltä.
Ylen Jyväskylän toimipisteen toimittajan Juhani Liedevaaran apu ja tuki olivat erittän olennainen tekijä todellisiin traagisiin tapahtumiin perustuvassa projektissa, jonka syntyä Niskanen kuvasi seuraavasti: "Pihtiputaan kauhutapahtuma antoi minulle kuin sähköiskun, kytki virran elottomaan tajuntaani. Kysymykset alkoivat vaatia vastausta. Aavistin, ei tiesin, että Pihtiputaan laukaukset päättivät pitkän ja johdonmukaisen tapahtumaketjun. Tiesin, että tässä oli taustalla kokonainen ongelmakenttä, sen maasto oli minulle tuttu."
Mikko Niskanen oli noihin aikoihin henkisesti alamaissa. Hän sanoo tajunneensa väkevästi, että tässä oli minun tehtäväni. "En valinnut tehtävää, tehtävä valitsi minut. Minä, arvoton ihminen, tarpeeton hylky, virkaheitto elokuvaohjaaja, olin samana hetkenä, yhdellä sytytyksellä kiinni työssä, joka minun oli tehtävä."
Taustaksi todettakoon, että Niskanen oli kokenut 1968 ison taiteellisen ja vielä isomman taloudellisen epäonnistumisen FJ-Filmin tuottamassa Asfalttilampaissa. Sillat FJ-Filmiin, joka tuotti Käpy selän alla -menestyksen, olivat katkenneet. Eikä Niskanen oikein onnistunut tv-työssään Elävässä ruumiissa, joka valmistui 1969. Häntä kiusasi esiintyminen humalassa TV1:n Jatkoajassa. Se vei ohjaajan sairaalahoitoon.
Sairaalasta päästyään Niskanen matkusti kotiseudulleen, ystävänsä Toivo Parantaisen luo, Konginkankaalle. Täällä sitten keväällä 1969 syntyi ajatus Kahdeksan surmanluotia -elokuvasta, jonka taustana oli pihtiputaalaisen sekatyömiehen koko Suomea järkyttänyt poliisien murha.
Kahdeksan surmanluotia valmistui runsaan kahden vuoden aikana. Se tuli tv-sarjana ensi-iltaan 29.3. 1972. Se on uusittu televisiossa lukuisia kertoja. Sen voi sanoa koskettaneen kansakunnan kollektiivista tajuntaa melkein samalla tavalla kuin Tuntematon sotilas 1950-luvun puolivälissä ja edelleen.
Mikko Niskanen oli intohimoinen elokuvaohjaaja, joten hän halusi leikata sarjastaan elokuvateatteriversion. 316 minuuttia kestävästä tv-sarjasta tegtiin 145:n minuutin elokuvateatterielokuva, joka sai ensi-iltansa 15.9. 1972 Helsingin Capitolissa ja Kino Helsingissä (Kallion teatterissa toimii nykyisin Ryhmäteatterin toinen näyttämö).
Elokuvana Kahdeksan surmanluotia ei saavuttanut enää yleisöä. Keväiset tv-esitykset olivat syöneet traagiselta maaseututarinalta mielenkiinnon ainakin joksikin aikaa. Kahdeksan surmanluotia uusittiin televisiossa marraskuussa 1973, mutta seuraavan kerran vasta huhtikuussa 1981.
=====================================================================================================
Kahdeksan surmanluotia kertoo vimmaisin mustavalkokuvin Pihtiputaan tragedian. Mikko Niskanen ei lähtenyt syyttämään, mutta hän halusi näyttää pihtiputaalaisen surmaajan (elokuvassa Pasi) taustat, elämänpiirin ankeuden ja tuskan, perhe-elämän jatkuvat ongelmat. Pasi ei tahdo saada millään elantoa, savotat metsässä ovat äärimmäisen vaativia, puiden kuskaaminen hevospelillä lumisesta metsästä on usein yhtä helvettiä. Pasi ryhtyy viinan salapolttajaksi, mutta virkavalta on aina hänen kimpussaan.
Mikko Niskanen perusteli projektiaan vuonna 1970: "En etsi sensaatioita, tiedän ettei neljän ihmisen hengenmeno ole mikään sankariteko. En tee elämäkertaa, vaan filmiä siitä elämästä, joka saattaa johtaa näihin tapahtumiin."
"Kahdeksan surmanluotia on suomalaisen television ja elokuvan suuria ylpeyden aiheita, realistisen perinteen keskeinen saavutus, jonka alussa kuullaan sykähdyttävä "Kuulkaa korpeimme kuiskintaa" - kuten kirjoitin tv-uusintaesityksen aikana 12.4. 1987. Muistettakoon myös, että elokuva oli tekijäpuolella yleisradiolaisen lahjakkuuden summautuma, vaikka sen tuotanto oli monesti juuttua yhtiön byrokratiaan ja politiikkaan. Samaa lahjakkuutta Ylessä ei enää ilmene, koska draamatuotannot on melkein kokonaan ulkoistettu.
=====================================================================================================
Suomessa on keskusteltu viime aikoina väkivallasta, väkivaltaisista teoista. Kahdeksan surmanluotia avasi jo 1970-luvun alussa näkökulman suomalaisen väkivallan syihin ja seurauksiin. Lahtelainen Teatteri Vanha Juko otti tammikuun lopulla 2010 ohjelmistoonsa uuden version Niskasen Kahdeksasta surmanluodista. Se päivittää elokuvan tragedian.
Hurjan hyvä teatteriesitys syöksyy väkivallan syövereihin, osoittaa - ei vain Pihtiputaan tapahtumien, vaan myös pitkän suomalaisen väkivallan historian kautta - mikä kansaamme riepoo. Se osoittaa, miksi Suomi on jakautumassa hyväosaisiin ja syrjäytyneisiin, miten Niskasen elokuvan ajan kuristuva maaseutu on vaihtunut teollisuuspaikkakunniksi, joissa irtisanomiset ovat osa väkivallan kierrettä ja työttömyys alkoholismeineen ajaa ihmisen tarttumaan aseeseen.

1 kommentti:

Deekoo kirjoitti...

Nämä ovat aivan loistavia arvosteluja, taustoineen kaikkineen. Luin sinun lehtiarvostelusikin Hesarista aikoinaan.