lauantaina, toukokuuta 29, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 47

The Dreamers (Ranska-Italia-USA 2003), ohjaus: ja käsikirjoitus: Bernardo Bertolucci, kuvaus: Fabio Cianchetti, leikkaus: Jacopo Quadri, pääosissa: Michael Pitt (Matthew), Eva Green (Isabelle), Louis Garrel (Theo), Anna Chancellor (Äiti), Robin Renucci (Isä), Jean-Pierre Kalfon (itse), Jean-Pierre Leaud (itse). Tuotanto: Fox Searchlight Pictures.

"Tasavalta oli romahtamaisillaan, mutta ei tuhoutunut", todettiin jälkeenpäin Pariisin toukuusta 1968, kun ylioppilaat ja työläiset olivat vallaneet yliopistot ja tehtaat, tavanneet kahviloissa ja mellakoineet kaduilla. Jopa Pariisin Odeon-teatteri otettiin vallankumouksellisten haltuun.
Puhuttiin Euroopan hullun vuoden 1968 tapahtumista, jotka olivat huipentuneet Pariisin toukokuuhun. Aikaisemmin Tshekkoslovakiassa oli virinnyt uusi toivo demokraattisemmasta ja vapaammasta maasta. Tätä toivoa kutsuttiin Prahan kevääksi. Toukokuun alkupäivinä Prahasta lähetettiin vetoomus Moskovaan, koska Dubcek ja hallitus pelkäsivät Neuvostoliiton lähettävän Varsovan liiton panssarit Tshekkoslovakiaan.
Toukokuun yhdestoista päivä saimme täällä Suomessa lukea uutisia opiskelijoiden mellakoista ja ensimmäisistä pystytetyistä katusuluista Pariisissa. Edellisellä viikolla radikalisoituneet opiskelijat olivat vallaneet Sorbonnen yliopiston. Samaan aikaan Vietnamin sota eskaloitui ja sotilaat olivat ampuneet neljä opiskelijaa Yhdysvaltain kuohuvassa Kentin valtionyliopistossa.
Ranskassa kaikki alkoi Nanterren yliopiston campuksella, jossa kehnoihin olosuhteisiin kyllästyneet opiskelijat alkoivat liikehtiä. Myrskyisät protestit suuntautuivat ummehtunutta oikeistovaltaa vastaan. Se oli hallinnut Ranskaa kymmenen vuotta. Ns. Viidennen tasavallan valtiosääntöön määriteltiin 1958 presidentti Charles de Gaullelle laajat poliittiset valtuudet.
Pariisin 1968 toukokuu osoitti, että de Gaulle ei ollut tajunnut maailman muuttuneen. Hän ei ollut tajunnut, että valtakoneistoa pitää uudistaa, kansan olosuhteita parantaa, demokratiaa kehittää. Ehkä Ranskan eliitti ei ollut huomannut, että työttömyys on korkea, johto työpaikoilla huono ja palkat alhaiset. Valta oli jälleen sokaissut yhden presidentin.
Kiinnostavaa oli, että toukokuun 1968 myllerryksessä porvariluokan lapset liittyivät työläisiin. Mellakat johtivat kapinaan, jonka kenraali de Gaulle torjui muutamien viikkojen horjunnan jälkeen. Hän piti tarkoin harkitun tv-puheen. Lopulta gaullistien mielenosoitukseen osallistui 30.5. 1968 kaikkiaan 400 000 ihmistä. Pariisin Champs-Elyseellä oikeisto sai hetkeksi hengitysrauhan.
Ranskassa järjestettiin vaalit kesäkuussa. UDR (Tasavallan puolesta toimivat demokraatit) saivat murskavoiton. Pariisin toukokuusta tuli myytti. Kenraali, presidentti Charles De Gaulle vetäytyi. Vuoden päästä hän oli eläkkeellä, mutta myllerryksestä ehti kulua vain kaksi vuotta, kun kenraali oli kuollut.
=====================================================================================================
Italialaisen Bernardo Bertoluccin (s. 1940) tilityksellinen The Dreamers palaa Pariisin vuoden 1968 opiskelijamellakoiden aikaan. Siitä syystä valitsen jo tässä vaiheessa näinkin uuden elokuvan sarjaani, koska se kuvastaa kuviltaan tuota ajankohtaa, joka ei poistu muististamme. Se johti meillä syksyllä Vanhan valtaukseen, poliittiseen radikalisoitumiseen ja - vaikkapa meitä innostaneen Filmihullu-lehden perustamiseen.
Bernardo Bertolucci on luonut mestarillisen tarinakuvion kolmesta nuoresta, jotka leikkivät omia kiihottavia seksuaalisia leikkejään isossa pariisilaisessa huoneistossa samaan aikaan kun aktiivit opiskelijat ja työläiset vyöryvät hallitusvaltaa vastaan Pariisin kadulla. Bertolucci rinnastaa elokuvassaan yksityisen ja yleisen, miten kauan voi sulkea silmänsä ulkopuoliselta maailmalta, jossa on menossa poliittinen ja yhteiskunnallinen muutosprosessi.
The Dreamersissä amerikkalainen opiskelija Matthew saapuu Pariisiin. Hän aikoo opiskella ranskaa, mutta hän ei pysty millään solmimaan kontakteja. Filmihullu Matthew tutustuu lopulta Ranskan elokuva-arkiston näytännössä (Cine´mathe´que Française) pariisilaisiin opiskelijoihin Isabelleen ja Theoon, jotka rakastavat myös katsoa klassikkoja.
Paljastuu, että Isabelle ja Theo ovat kiintyneet fyysisesti syvästi toisinsa, mutta he ovat sisaruksia. Matthew vedetään sisarusten outoon maailmaan, jossa seksin ohella olennaista ovat elokuvat ja politiikka. Väitellään Vietnamin sodasta, mutta usein elokuvan historiasta - kumpi on parempi ohjaaja Chaplin vai Keaton. Kun sisarusten vanhemmat lähtevät matkalle, kolmikko voi toteuttaa vapaasti halujaan ja ideoitaan asunnossa.
=====================================================================================================
The Dreamers on Bernardo Bertoluccin rohkeimpia ja hätkähdyttävimpiä, mutta myös kauneimpia ja vapautuneimpia elokuvia. Bertolucci on säpsähdyttänyt aikaisemminkin elokuvillaan (Fasisti, Viimeinen tango Parisissa, 1900 1-2, Bertoluccin Kuu), mutta nyt hänen rohkeimmissakaan kohtauksissa ei ole mitään "tehtyä" tai "pakotettua". Vaikka pidän Tangoa fantastisena elokuvana, niin hetkittäin Marlon Brandon ja Maria Schneiderin intiimeissä kohtauksissa ilmenee asetelmallisuutta.
The Dreamersissa kudotaan asioita nerokkaasti toimivaksi kokonaisuudeksi: vieraantuminen, yksityisyys ja läheisyys; vieraantumisen epiikka, politiikka ja elokuvataide. Isabellen, Theon ja Matthewin kolmiopeli kuvastaa vieraantumista ja ulkopuolisuutta, samalla läheisyyttä ahmivien nuorten tarvetta turvata privaatti mahdollisimman pitkälle. Pariisin 1968 toukokuun mellakat ja mielenosoitukset ovat kolmikon silmissä aika pitkälle häilyvää poliittista taustaa, mutta jossakin vaiheessa suojatusta yksityisyydestä täytyy siirtyä kollektiivisen toiminnan keskelle.
Bernardo Bertolucci poimii valtavasta liikehdinnästä itselleen tärkeän sivujuonteen. Ranskan elokuva-arkiston arvostettu johtaja Henri Langlois on erotettu virastaan. Tämä on johtanut mielenosoituksiin  ja elokuvaa tuntevat muistavat hyvin uutsikuvat Cannesin kevään 1968 filmifestivaaleilta, joilla Ranskan uuden aallon ohjaajat, Godard ja Truffaut etunenässä, esittivät protestejaan.
Bertolucci sivuaa elokuvassaan Langlois-episodia ja ranskalaisen kulttuuripolitiikan kokemia kolauksia. Bertolucci on leikannut elokuvaansa arkisto-otoksia, joissa esiintyy Ranskan uuden aallon elokuvien ohjaajia ja näyttelijöitä (mm. Truffaut, Belmondo), myös itse syrjäytetty legendaarinen filmientusiasti Henri Langlois sekä toukokuun 1968 opiskelija-atiiveista Aleksandra Kacprzak.
=====================================================================================================
The Dreamersin tapahtumavuonna 1968 nuori parmalaissyntyinen Bernardo Bertolucci ohjasi neljännen elokuvansa Partnerin. Kaksoishenkilöllisyyttä (Pierre Clementi on Jakob 1 ja Jacob II) tutkivan elokuvan tarina oli sovitettu Dostojevskin romaanista. The Dreamers muistuttaa Partneria siinä mielessä, että elokuvataide on siinäkin olennaisessa osassa. Partnerissa nuori Bertolucci tavoitteli Jean-Luc Godardin elokuvallisia tekotapoja ja tarkoitusperiä. Godardin tavoin Bertolucci oli kiinnostunut elokuvallisen muodon kysymyksistä kuin itse kerronnasta.
Bertolucci käyttää kuva-alaa Godardin tavoin, antaa henkilönsä katsoa suoraan kameraan tai kameran siirtyä henkilöstä pois.
Kulutusyhteiskunnan kritiikki on molemmilla näkyvää. Partnerin päähenkilö I-II näyttää, miten Molotovin coctail valmistetaan. Sama tapahtui Godardilla vuosina 1967-1968 ohjatussa Le gai savoirissa. Bertolucci-tutkijat ovat huomauttanet, että italialaisohjaaja löysi liian usein Godardin sisältään, ja se esti oman ohjaajapersoonallisuuden kehittymisen. Onneksi se puhkesi pintaan vuoden 1972 Fasistissa.
Sergio Leonen vakiosäveltäjä Ennio Morricone laati musiikin Partneriin. Onpa elokuvassa pomminheitto-kohtaus, joka viittaa Leonen Huuliharppukostajaan, jonka tarinaa Bertolucci oli kirjoittamassa. Tämä todistaa Bertoluccin tarpeen tuoda elokuviinsa muiden tekijöiden laatua ja spirittiä. The Dreamersin nuori kolmikko pelleilee 1920-luvun lopun suuren saksalaistähden Marlene Dietrichin valokuvan edessä. Partnerissa on kohtaus, jossa Jacob II lukee Lotte Eisnerin kirjaa F.W. Murnausta (s. 1888-1931), Dietrichin aikalaisesta saksalaisesta mestariohjaajasta. Samalla Jacob II imitoi Murnaun klassisen kauhuelokuvan Nosferatun näyttelijää Max Schreckiä.
The Dreamersiin musiikki on koottu 1960-luvun bändien kappaleista tai saman vuosikymmenen elokuvien musiikeista. Musiikkivalinnat ovat osa The Dreamersin tärkeää taiteellista antia, sekä tarinaa ja tapahtumia sykähdyttävästi taustottavaa ominaisuutta. Musiikkivälähdyksiä ovat muun muassa Jimi Hendrixin "Hey Joe", Michel Polnareffin "La Mer", Steve Miller Bandin "The Spy", Edith Piafin "Non, Je Ne Regrette Rien". Kuullaan vielä filmimusiikkia Jean-Luc Godardin Viimeisestä hengenvedosta ja Hullusta Pierrotista sekä François Truffautin 400 kepposesta.
====================================================================================================
Näimme The Dreamersin 19.7. 2004 Helsingin Forum 1 -elokuvateatterissa - entisessä Mannerheimintien Capitolissa. Forumia ei enää ole. Suomessa Bernardo Bertoluccin mahdollinen testamenttielokuva meni vähällä huomiolla - osittain se johtui keskikestästä. Minulle elokuvasta on näiden muutamien vuosien muiston aikana muodostunut rakkain Bertolucci-teos, merkittävän - joskin hiukan epätasaisen - uran komea huipentuma.

keskiviikkona, toukokuuta 26, 2010

TAAS UUSI ROBIN HOOD * * *












Englantilainen megaohjaaja Ridley Scott ja uusiseelantilaissyntyinen Hollywood-näyttelijä Russell Growe ovat tehneet uuden, suuren luokan seikkailuelokuvan Sherwoodin metsän sankarista Robin Hoodista. Tuntuu käsittämättömältä, että aiheeseen palataan edelleen, sillä viimeksi apajilla olivat ohjaaja Kevin Reynolds ja näyttelijä Kevin Costner. Tämän 1991 valmistuneen elokuvan nimi oli Robin Hood - varkaiden ruhtinas. Samana vuonna valkokankaille päästettiin kilpailemaan John Irvinin tv-seikkailuelokuva Robin Hood, jossa pääosassa synkisteli Patrick "Vihollinen vuoteessani" Bergin. Ja 1970-luvulla valmistuivat Disney-yhtiön koko perheen animaatio Robin Hood ja Richard Lesterin kalpea Robin ja Marian, Sean Conneryn ja Audrey Hepburnin imagojen ympärille muokattu romanttinen tarina Sherwoodin metsän vanhenevista rakastavaisista.
Ridley Scottin Robin Hood on tämän hetken muodikas väkivaltaseikkailu, jossa hyödynnetään uutta tietokonetekniikkaa. Russell Crowen Robin Hood ei ole pelkästään oikeamielisen yhteiskunnallisen eetoksen omaava sankari, kuten Errol Flynn siinä kaikkien aikojen parhaassa Robin Hoodin seikkailuissa, jonka Warner Bros tuotti ja Michael Curtiz ohjasi 1938 huimana ja kalliina Technicolor-seikkailuna. Ridley Scott on halunnut tarkastella Robin Hood -myyttiä eri puolilta, ennen kuin sankaruus syntyi ja sankaruuden loiston päivinä.
Ridley Scott on halunnut välttää aikaisempien Robin Hood -elokuvien vankan painolastin (varhaisia oli Allan Dwanin ohjaama ja Douglas Fairbanksin näyttelemä mykkä Robin Hood vuodelta 1922). Scott kertoo Robinin vaiheet kuningas Richardin kuoleman jälkeen. Robin Hood on taistellut kuninkaan joukoissa, mutta nyt hänet kutsutaan tappelemaan omavaltaista sheriffiä vastaan Nottinghamiin. Samalla Robin haluaa voittaa lady Marian (Cate Blanchett) rakkauden ja palauttaa oikeudenmukaisuuden Nottinghamiin. Scott jatkaa teemaa vielä pitemmälle, sillä Robinista tehdään sotien heikentämän 1300-luvun Englannin kunnian palauttaja ja sisällissodan estäjä.
Robin Hoodissa kuningas Richardin kamppailu Ranskaa vastaan saa huomiota. Russell Crowen Robinin rohkeus ja sankaruus nostetaan esille. Ei ihme, että Robin pystyy myöhemmin kokoamaan joukkonsa kampittaaksen kansaa terrorisoivan sheriffin. Elokuvassa vilautellaan myös Robinin pimeitä puolia.
Robinin ja Marian suhde saa elokuvassa kipakan käsittelyn. Oikeastaan ilman Cate Blanchettin upeaa suoritusta Scottin elokuva olisi värittömämpi. Russell Crowe on sopiva Robinin rooliin, mutta viimeistään nyt hänen näyttelijätyössään alkavat näkyä maneerit ja rutiinit. Uudistumisen aika olisi ovella.
=====================================================================================================
Michael Curtizin Robin Hoodin seikkailut edusti Hollywoodin kulta-ajan studiotyöskentelyn huippua. Ammattimiehet ja elokuvan eri osa-alueiden käsityöläiset saivat panna parastaan. Ridley Scottin upouudessa Robin Hoodissa käsityöläisten ja studioväen panos on korvattu teknologialla. Jälki on kyllä komeaa, energistä ja vauhdikasta. Jokin elokuvasta puuttuu. Voisiko sanoa, että väkivalta ja megavauhti ovat korvanneet Ridley Scottin varhaisille elokuville (mm. Blade Runner) ominaisen monimutkaisemman sisällön kaaren ja muodon luovan osuuden.


Ajankohtainen kommentti

Elämme aikaa, jolloin tällainen nuorena tapansa oppinut ihminen haluaa lukea aamulla postiluukusta tipahtavan lehden, mutta yhä suurempi osa kuluttajista pelaa kolmen sähköisen median ehdoilla: televisio, internet ja uuden ajan kännykät, joissa on sähköposti- ja nettiyhteys ja joihin voi tilata vaikkapa elokuvia.
Onko tämä oikea kehityssuunta?
Koskaan ei voi tietää sillä hetkellä, mutta epäillä voi ja kriittinen täytyy olla. Joku iso mediatoimija, operaattori tai filmiyhtiö kerää aina voitot, ja jos seuraa esimerkiksi kaupallisen englantilaisen uutiskanavan uutisankkurien ja kirjeenvaihtajien työtä, niin nykytyyli on pyrkiä vain uutisoimaan ja esittelemään. Ja olemaan hauska ja vetävä ruudussa. Ei kukaan esitä kriittistä kannanottoa maailman menosta ja vallanpitäjien ratkaisuista. Tyyli on rantautunut Suomeenkin, mutta onneksi meillä sentään joissakin Ylen ajankohtaisohjelmissa pyritään krittiseen analyysiin. Tosin Suomessakin yksi iso asia hautaa muut ongelmat alleen mediassa - kuten vaalirahakohu kaikkine jatkoilmiöineen.
Eli kenen sananvapaus medioissa toteutuu? Rahavallan ensisijaisesti, mutta myös asioiden kirjaajiksi päätyneiden kirjeenvaihtajien ja toimittajien kritiikitön esittelytoiminta, joka sopii nykyisen hampaattoman uutisvirran tarpeisiin.
Onko meidät opetettu tyytymään samankaltaisen tiedon vastaanottoon? Ei tv-kanavien elokuvakatsauksessa esitellä pientä, sanomaltaan ja ilmaisultaan tärkeää vaihtoehtoelokuvaa, vaan suuri on aina esillä, se joka muutenkin saa palsta- ja ruututilaa. Tämän huomion tein tammikuussa Torremolinosissa, jossa seurasin kaksi viikkoa englantilaisen Sky News -uutiskanavan ohjelmatarjontaa.
=====================================================================================================
Mennäänpä ajassa hiukan yli neljännesvuosisata taaksepäin. Veikkaan että ainakin ranskalaisilla kanavilla olisi rummutettu Robert Bressonin viimeisestä elokuvasta Raha (1984).Vai olisiko? Olisiko Terminator - tuhoaja saanut sittenkin kaiken huomion kuten sen tyypin suurkuva saa tänään. Ehkä ei vielä 1980-luvun alussa, mutta nyt aivan varmasti.
Entä joku jännittävä, uusia lukuväristyksiä tuottava, erikoinen uutuuskirja? Olisiko rikkaasti kudostetun Mehiläispesä -romaanin espanjalainen kirjoittaja Camilo José Cela saanut huomiota ilman Nobel-voittoa? Tuskin.
Palkinnot tekevät nimiä, eivät kirjojen sisällöt ja laatu. Ja aivan selvästi kirjallisuus, teatteri, kuvataide ja elokuvataide ammottavat poissaolollaan kaupallisten tv-uutiskanavien ja osittain julkisen palvelunkin kanavilla. Johonkin väliin niidenkin esittelyt mahtuisivat, jos uusintoja sekä saman asian toistoa karsittaisiin ja kanaville palkattaisiin kriitikkoja, jotka seuraavat intohimoisesti kulttuuria ja taidetta. Ja toimituksissa alettaisiin keskustella arvovalinnoista.

P.S. Samat iskelmätähdet, pop-msuiikki ja kevyt musiikkiviihde täyttävät nykyisin radio- ja tv-kanavien ohjelmatarjonnan. Tampereen Särkänniemestä televisioitava kesäviihdesarja tulvii samoja kotimaisia iskelmätähtiä, jos on uskomista traileriin. Ja pinnallisissa "hyvän olon" ohjelmissa (mm. Yle TV1:n P.S) vierailee samoja katri-helenoita.
Sadattuhannet taidemusiikin harrastajat, tuhannet Suomen musiikkiopistolaiset ja seniori-ikäiset paremman musiikin ystävät odottavat, että radiosta ja televisiosta tulisi klassista musiikkia tai sen ympärille punottua asiaohjelmaa. Ei tule. Media on valjastettu julkisen kuin kaupallisenkin puolella pintamusiikin aisankannattajaksi. Yle Teeman Kausikortti ja Oopperailta ovat harvinaisia poikkeuksia, mutta muuten sellaisilla artisteilla kuten Paula Koivuniemi ja Kari Tapio on asema, näkyvyys ja valta joka puolella sähköisessä mediassa. Pahin musiikkielämän yksipuolistaja on Ylen TV2.

sunnuntaina, toukokuuta 23, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 46

Viime vuonna Marienbadissa (L'Année dernière à Marienbad, Ranska 1961), ohjaus: Alain Resnais, käsikirjoitus: Alain Robbe-Grillet, kuvaus: Sacha Vierney, lavastus: Jacques Saulnier, puvut: Bernard Evein, musiikki: Francis Seyrig, pääosissa Delphine Seyrig (A), Giorgio Albertazzi (X), Sacha Pitoeff (M), tuotanto:Terra Film.



Mainos-Television elokuvatarjonta oli huiman hyvää ja laadukasta 1960-luvun lopulla ja myöhemminkin. Keväällä 1968 saimme katsoa ennalta muun muassa sellaiset suurenmoiset elokuvat kuin Alain Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa, Pier Paolo Pasolinin Mamma Roma (1962) ja Nicholas Rayn Chicagon yöperhoset (1958). Tulipa kanavalta japanilaisen Kenji Mizoguchin tuotantoa ja esiteltiinpä unkarilainen, Vapauden tuulista tuttu Miklos Jancso.
Ennen kuin 1960-luku päättyi Maikkarilta räpsähtivät ruutuun muun muassa Fritz Langin M-Kaupunki etsii murhaajaa (1931) ja Jean Renoirin Tohtori Cordelierin testamentti (1959). Laatu pysyi vuosia vahvana Maikkarin elokuvaohjelmistossa, voisi arvioida aina 1980-luvun loppupuoliskolle, kun perustettiin Kolmostelevisio ja MTV3 siirtyi kokonaan umpikaupalliseen ohjelmatarjontaan.
Katsoimme filmipäällikkö Seppo Huhtalan luoman MTV-elokuvatarjonnan - hän puhui Suomen suurimmasta elokuvakerhosta - aina ennalta elokuvateatteri Bristolissa. Ennakkonäytännöt oli järjestetty samalla tavalla kuin teatteri-ensi-iltaan tulevien elokuvien lehdistönäytännöt. Eli: pöydät notkuivat herkullisista leivistä ja juomista. Elokuvat näytettiin Bristolin isolla kankaalla. Ruutuun ne tulivat sitten 16 mm:n esityksinä.
Tuohon aikaan ei tv:ssä näytetyistä elokuvista kirjoitettu ennalta kovin monessa lehdessä. Minä laadin arvosteluja Suomen Sosiaalidemokraatin lisäksi Aatos Erkon Sanomien kustantamaan Radio ja tv-viikko -rotaatiolehteen, joka tosin kuoli 1970-luvun alkupuolella. Viikon tv-elokuvakatsauksessa oli suurin piirtein viisi-kuusi elokuvaa - siis hämmästyttävän vähän, jos sitä vertaa nykyiseen elokuvien massa- ja bulkkitarjontaan tv-kanavilla.
Maikkari näytti elokuvansa koko kansalle TV1:n ja TV2:n ohjelmistossa aina 1990-luvulle, jolloin kaupallinen tv-yhtiö sai oman lähetysverkkonsa ja Kolmostelevisio ajettiin alas. Toimittajat siirtyivät 1970-luvulla katsomaan elokuvat Maikkarin Ilmalan toimistotalon koeteatteriin. Koneenkäyttäjä esitti elokuvat 16 mm:n kopioina. Katselutapahtuma oli lähes samanlainen kuin Suomi-Filmin koeteatterin lehdistönäytännöt Bulevardilla. Vasta 1980-luvun puolivälissä lehdistöesitykset järjestettiin VHS-videokatseluina.
=====================================================================================================
Muistot eivät ole menneet menojaan, ihmisen kokemat tuntemukset ovat siirtyneet uniin, palanneet niistä todellisuuteen, tajunnan kirkkaaseen valoon, ajattelen Espanjan Torremolinosin illassa vuoden 2009 vaihtuessa uudeksi vuosikymmeneksi. Katkennut oksa metsässä voi olla merkki, liljankukasta nenään lehahtava haju voi palauttaa muiston, joka on kurottava, purettava - on löydettävä muiston olennaisin sisin. Ympäristöt, vuodet, asiat, ihmiset kieppuivat pääni ympärillä. Sen olen oppinut tämän kirjoitusprosessin aikana. Olen joutunut turvautumaan metsään, katkenneisiin oksiin ja kukkiin, kasveihin, joiden edessä silmäni ovat herkistyneet ensimmäisen kerran sitten lapsuuden. Tajusin vasta äskettäin, että kuljin ammattimaisena elokuvakriitikkona nuo neljäkymmentäyksi mennyttä työvuotta suoraan eteenpäin. Ikään kuin laiva, joka purjehtii määrätietoisesti samalla reitillään.
Kun ryhdyn kirjoittamaan täällä Alain Resnaisin luomasta elokuvallisen muiston labyrintistä ymmärrän heti, että ei vain Marienbad, vaan myös kolme muuta ohjaajan elokuvaa ovat merkinneet minulle paljon. Ne ovat avanneet portin haastavan elokuvallisen ajattelun maailmaan ja modernismin kehiin, mutta myös historiaan, joka on ollut totta. Ajattelen 1950-luvun lyhytfilmiä Yötä ja usvaa, jonka näkeminen kouluaikana oli shokki: Resnaisin kuvat opettivat tiedostamaan Saksan Kolmannen valtakunnan hirmuteot, keskitysleirien surun ja tuskan.
Erilainen rakkauselokuva Hiroshima, rakastettuni näytti 1950-luvun lopulla meille nuorille, miten intiimin yksilötarinan puitteissa voidaan tavoittaa dokumentinomaisesti lähistorian kauhu hetkellä, jolloin atomipommit putoavat kahteen japanilaiseen kaupunkiin, Hiroshimaan ja Osakaan, kylväen joka puolelle kuoleman hirvittävää tuhoa. Ja lopulta Sota on loppunut -elokuvan esitys 1960-luvun loppupuolella Suomi-Filmin Tunturikadun pienessä Astra-elokuvateatterissa oli kuin idealistin unelmien täyttymys. Ei ihme, että muistan kuin eilisen hetket teatterisalissa elokuvan loputtua ja valojen sytyttyä: Me nousimme pystyyn taputtamaan.
=====================================================================================================
Mestariteokseksi kelpuuttamani Viime vuonna Marienbadissa on kirjoittajan ja ohjaajan elokuva. Alain Robbe-Grillet tavoitteli uuden romaanin muotoa, Alain Resnais pyrki ilmaisussaan elokuvalliseen esittämiseen, joka poikkeaa valtavirrasta - kuin muiston kuvallista konstruointia, johon näyttelijät osallistuvat tietämättä oikeastaan, mitä he edustavat ja mihin he pyrkivät. Resnais oli lausunnoissaan salaperäinen: "Jotakin tapahtui viime vuonna Marienbadissa, mutta mitä - sitä on vaikea tietää".
Alain Resnais ei ollut lukenut yhtään Robbe-Grilletin romaania. Robbe-Grillet oli luonut maineensa 1950-luvulla neljällä teoksella. Robbe-Grillet oli hyvin kiinnostunut elokuvasta. Hän lähestyi Resnaisia, mutta tosiasiassa tuottajat Raymond Froment ja Pierre Courau saivat talvella 1959-60 juhlitun Hirishiman tekijän ja Robbe-Grilletin ryhtymään yhteistyöhön. He halusivat luoda elokuvan, joka ei etenisi kronologisesti, vaan henkilöt ja tilanteet esiteltäisiin objektiivisesti. Kun elokuva valmistui, saatoimme nähdä, miten Viime vuonna Marienbadissa ei kuvasta arkimaailman tapahtumia, vaan tekijät ovat yrittäneet luoda mielen tilan ja ajan. Mielen prosesseja tavoitettu elokuvan keinoin. Resnaisin ja Robbe-Grilletin elokuva oli 1960-luvulla jotakin uutta, jotakin visuaalisesti aivan epätavanomaista näytelmäfilmien tuotannossa. Saiko se seuraajia vai jäikö se yksittäistapaukseksi? Vaikea sanoa, ehkä se jäi.
Viime vuonna Marienbadissa ei avaudu normaalein sanaselityksin. Siitä on mahdoton antaa mitään juoniselostusta, sen teemat ja tavoitteet ovat tavallisen kielen ja ihmisten välisen sosiaalisen koodiston yläpuolella. Sen voi ilmaista, että elokuvan tapahtumapaikka on jonkinlainen valtava barokkinen hotelli huoneineen, loputtomine käytävineen ja puutarhoineen. Sen voi sanoa, että elokuva on tarina kaunopuheisuudesta, suostuttelusta - kuten Marienbad-tutkijat ovat todenneet: haluaako Giorgio Albertazzin mies saada Delphine Seyrigin naisen taipumaan rakkauteen näyttävien patsaiden edessä puutarhassa? Pelkääkö nainen rakkautta, miettiikö halujaan oveen upotetun mahtavan peilin edessä?
Alain Robbe-Grillet on selittänyt, että elokuva luo epätodellisen todellisuuden, jonka sankari on luonut omasta näkemyksestään, omista sanoistaan. Kysymyshän saattaa olla kuvista, joiden on todettu olevan lähellä unen liikkeitä. Alain Resnais on lisännyt, että hän ja Robbe-Grillet tunsivat olevansa elokuvan ulkopuolella, joten katsomme elokuvaa ajan palapelinä.
Elokuvan aikamuotoja on hyvin vaikea hahmottaa. Onko aika Vuosi nolla Marienbadissa - vai Vuosi nolla miinus 1, miinus 2, miinus 3, niin kuin asian muistini mukaan hahmotteli Marienbad-tutkija Jacques Brunius heti tuoreeltan elokuvan ensi-illan jälkeen. Lieneekö kliseistä kirjoittaa täällä andalusialaisessa hotellissa: Jos kirjailija Marcel Proust etsi kadonnutta aikaa, niin Alain Resnais ja Alain Robbe-Grillet jäljittivät kadonnutta muistia.
Elokuvan toiminnan on sanottu tapahtuvan "jossakin nykyisyydessä ja eri menneisyyksissä (ja epäilemättä myös muistikuvissa näistä menneisyyksistä) sekä jossakin kuvitellussa todellisuudessa" (Marcel Martin). Elokuvan henkilöt liikkuvat eräänlaisessa väärien riippuvuuksien, variaatioiden, epäonnistumisten ja väitteiden täydellisessä labyrintissä. Repliikit kuten "sinä olet niin kaunis, mutta tuskin muistat sitä" kertovat kaiken elokuvasta. Kamera-ajot kurottautuvat kohti muistin arvoituksia ja epäselvyyksiä, muistin kirkkaita ja hämäriä huoneita. Elokuvan kirjallinen dialogi on tietoista, kuvien kauneus viittaa taidemaalarien estetiikkaan. Resnais kuvasi Münchenissä sijaitsevan Nymphenburgin linnan barokkisissa sisätiloissa minimoidakseen kaiken realismin tunnun.
=====================================================================================================
Alain Resnais oli 1960-luvun Ranskan uuden aallon piirissä omaperäinen näkijä, teoreetikko ja formalisti, joka tarvitsi tuekseen käsikirjoittajia ja kirjailijoita. Auteur hän ei ollut samassa mielessä kuin esimerkiksi Jean-Luc Godard tai Eric Rohmer. Viime vuonna Marienbadissa johdatti Alain Resnaisin 1963 hiukan samanlaiseen, tosin selvästi realistisempaan Muriel-elokuvaan, joka valmistui 1963. Marienbad-elokuvan tähti Delphine Sedyrig näytteli pääosan. Sen jälkeen tuli poliitinen Sota on loppunut ja 1960-luvun lopulla hieno Rakastaa, rakastaa. Eikä 1922 syntynyt Resnais luopunut elokuvasta kuin vasta 1990-luvun alussa.
Alain Resnaisi ohjasi 1970- ja 1980-luvuilla toisistaan poikkeavia elokuvia. Niitä olivat 1930-luvun alun Ranskaan sijoittuva ja Trotskin maahan tuloa sivuava Stavisky - ihana lurjus (1974), englanninkielinen Providence, kahta maailmaa peilaava Amerikan eno (1980) ja näytelmään perustuva triangelidraama, traaginen rakkaustarina Melo (1986). Näistä paras on 1977 valmistunut Providence, jossa John Gielgud esittää iäkästä, alkoholisoitunutta ja yksinäistä kirjailijaa. Mies punoo kuin kehrääjälintu muistonsa seittiä kartanossaan, Rhode Islandilla.
Alain Robbe-Grillet ohjasi Marienbad-yhteistyön jälkeen kaksi omaa elokuvaa, tekotaiteelliset Kuolematon (1963) ja Trans-Europ-Express (1967). Niissä näkyy Viime vuonna Marienbadissa -elokuvan vaikutus, mutta toteutukseltaan ne ovat kalpeampia teoksia.

keskiviikkona, toukokuuta 19, 2010

JEFF BRIDGES IKÄÄNTYVÄNÄ KANTRIMIEHENÄ * * *











Amerikkalaiset rakastavat kantria, tuota keskilännen ja syrjäseutujen miesten ja naisten karheaa, elämän iloja ja tuskia ilmentävää musiikkia. Amerikkalaisilla on oma kantrin pyhättö Nashvillessa, jonka saleihin ja kapakoihin kokoonnutaan kuuntelemaan kantrimusiikin nuoria ja vanhoja suosikkeja. Amerikkalaiset tuottavat silloin tällöin elokuvia kantrilaulajista. Usein toistuva tarina kuuluu: Muusikko on ikääntyvä mies, jonka avioliitto oli kariutunut ja viina alkanut hallita elämää. Jeff Bridgesin Bad Blake on tällainen kantrimies uudessa Crazy Heart -elokuvassa. Ohjaaja-kirjoittaja Scott Cooper on luonut todenmakuisen elokuvan, jossa kolhuja saanut Blake esiintyy pikkubaareissa ja naukkailee tiuhaan viinaksia. Hän on ollut nuorempana iso tähti, kirjoittanut ja säveltänyt uusia kappaleita, mutta nyt Bad Blaken luovuuden suoni on ehtynyt. Kitara pysyy vielä kädessä ja naiset tuntevat vetoa renttuun kantrimieheen.
=====================================================================================================
Jeff Bridges sai keväällä Oscarin Bad Blaken roolista. Näyttelijä Lloyd Bridgesin poika Jeff (s. 1947) tuli alalle1970-luvun alussa Robert Bentonin modernissa westernissä Pahassa porukassa. Samoihin aikoihin debytoi myös Jeffin vanhempi veli Beau (s. 1941). Beaun ura ei ole ollut yhtä hohdokas kuin Jeffin, mutta yhdessä veljekset olisivat ansainneet Oscarit 1980-luvun lopulla valmistuneesta, Steve Klovesin ohjaamasta Loistavista Bakerin pojista. Beau ja Jeff olivat ravintoloiden loosheissa iltapäivämusiikkia soittava pianistiduo, jonka maine lähtee nousuun, kun he keksivät palkata solistiksi Michelle Pfeifferin ihanan vaaleaverikön.
Thomas Cobbin romaaniin perustuvan Crazy Heartin tarina on kulunut, mutta eipä näitä kantrielokuvia ilmeisesti voi tehdä toisella tavalla. Myytti ikääntyvästä kantritähdestä elää syvästi amerikkalaisessa sielussa, joten yleisö haluaa nähdä Bad Blaken kaltaisia luusereita. Cooperin elokuva elää, kulkee ja pysyy pystyssä aitojen ympäristökuvien ja musiikkiesitysten sekä Jeff Bridgesin elämältä maistuvan roolityöskentelyn ansiosta. Elokuvassa kuullaan mukavasti T Bone Burnettin musiikkia. Ryan Bingham esittää "The Weary Kind" -teeman. Bingham taisi työskennelläkin Burnettin kanssa.
Ohjaaja Thomas Cooper on oivaltanut palkata Bad Blaken vanhan ystävän rooliin tutun luonnenäyttelijän Robert Duvallin. Duvall muistetaan aina Kummisedän Corleone-perheen neuvonantajana, mutta on näyttelijä tutustunut kameran edessä kantrimusiikin saloihin. Se tapahtui 1982 Bruce Beresfordin pienimuotoisessa Kantrin kaipuussa. Alkoholisoituneen kantrimuusikon rooli toi Duvallille miespääosan Oscarin. Näin Oscarit ja vuosikymmenet kohtaavat Scott Cooperin elokuvassa. Nuorta verta Crazy Heartiin tuo Maggie Gyllenhaal toimittajana.

Ajankohtainen kommentti

Urheilu on tv-yhtiöiden elinehto. Siltä näyttää, kun ajattelee Saksassa pelattavien kiekon MM-kisojen tv-lähetyksiä. Suomen niin sanottua "kuoleman peliä" USA:ta vastaan seurasi helatorstain aattoiltana lähes 1,4 miljoonaa katsojaa. Ei tällaisiin lukuihin, tällaisiin kollektiivisiin katsomiskokemuksiin päästä suomalaisessa televisiossa kuin Itsenäisyyspäivän vastaanoton tv-lähetyksessä.
Ehkä Ylessä kiroiltiin, kun ei löytynyt enää säästötalkoiden aikana rahaa kilpailla kiekon MM-kisojen lähetyksistä vuosille 2012-17.
MTV3 hankki nuo oikeudet. Yhtiö kuuluu ruotsalaiseen Bonnierin yritysryppääseen. Bonnierilla taitaa olla rahaa. Niin MTV3 sai kultamunan, jonka kuorrutukseksi voi myydä kasapäin mainoksia.
Se on selvää, että mainosmyynti tulee olemaan hurjaa, jos Suomen Leijonat pärjäävät tulevinakin vuosina. Tämän joutuu tunnustamaan vannoutunut jalkapalloihminen, joka ei ymmärrä kiekon isoa arvostusta Suomessa. Jos suhteutetaan kiekko globaalisti, niin tätä urheilulajia harrastetaan muutamissa harvoissa maissa. Eivätkä esimerkiksi USA:n ja Kanadan joukkueet ole NHL-pudostuspelien takia parhaalla miehistöllä jalkeilla MM-kisoissa.
Silti media ja markkinavoimat pullistelevat MM-kisojen ympärillä. Joutuu kysymään, onko enää edes kysymys urheilusta vai mediaa varten tehdystä lätkäviihteestä.
====================================================================================================
Urheilu jyllää maksullisillakin kanavilla. Hankin uuden URHO-tv:n maksukortin, jotta voin seurata Veikkausliigan otteluja silloin kun en istu katsomossa Finnair Stadiumilla, Tapiolan Urheilupuistossa tai Vuosaaren Heteniityn montussa. URHO-tv:n lähetykset ovat muuten hyviä, mutta kameroita saisi olla enemmän kentän laidalla, jotta pelin jännitys tihentyisi ja yksityiskohdista sekä pelaajien kasvoista saisi paremmin selkoa.
URHO-tv:n maksukortilla sain katsella viikon ajan myös Canal+ Sport 1:n ja Sport 2:n lähetyksiä. Mukavinta oli nähdä muutama Allsvenskanin peli, sillä Ruotsissa kamppailee paikasta auringossa nykyään useita lahjakkaita suomalaisia futareita - Tomi Maanojasta Kasper Hämäläiseen, Joel Perovuohon, Roni Porokaraan, Markus Halstiin.
Nyt jännitetään tietoa siitä, jatkaako sama Canal+ Suomen jalkapallomaajoukkueen pelien televisiointia EM-karsintojen alkaessa syyskuun alussa.

sunnuntaina, toukokuuta 16, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 45

Flaming Creatures (USA 1963, ohjaus: Jack Smith, tuotanto: D.F.G.)







Suomen elokuva-arkisto järjesti keväällä 1968 amerikkalaisen undergroundelokuvan sarjan Helsingissä ja Espoon Dipolissa. Suomessa undergroundelokuvista tiedettiin hyvin vähän. Aikaisemmin oikeastaan vain John Cassavetesin Varjoja (Shadows 1959) oli mielletty, ei niinkään undergroundelokuvaksi, vaan riippumattomaksi amerikkalaiseksi elokuvatyöksi. Se sai meillä ensi-iltansa lokakuussa 1961 Helsingin Astrassa. Myös Shirley Clarken nimi tunnettiin. Lopulta saimme tutustua Clarken tuotantoon, kun elokuva-arkisto toi sarjaan naisohjaajan merkittävän The Connection -elokuvan, joka oli valmistunut 1961. Elokuva perustuu Jack Gelberin heroinisteistä kertovaan näytelmään, josta meillä on käytetty nimeä "Heittäjä".
Minun nimenikin yhdistettiin alkukeväästä 1968 Shirley Clarkeen. Olin kirjoittanut 20.1. kriittisen arvostelun Suomen Sosiaalidemokraattiin Jaakko Pakkasvirran Vihreästä leskestä. Arvio käännettiin ilmeisesti englanniksi arkiston vieraaksi tulleelle Clarkelle. Pian lehdessä julkaistiin Pakkasvirran elokuvan kipakka puolustuspuhe, jonka kirjoittajaksi oli merkitty Shirley Clarke. Katsottuani muutaman kerran myöhemmin Vihreän lesken olen edelleen samaa mieltä kuin tammikuun 1968 arvioinnissani: Eija Pokkisen esittämä lähiörouva on kiinnostava, hyvin motivoitu henkilötutkielma, mutta aviomiestä näyttelemä Fredi ei sovellu rooliin. Ja Pakkasvirran ohjaus oli ajoittain kömpelöä.
=====================================================================================================
Suomen elokuva-arkiston underground-sarjan parhaat palat nähtiin Dipolissa. Siellähän toimi teekkarien maineikas elokuvakerho Montaasi, jossa muuten nuori Risto Jarva vaikutti opiskellessaan insinööriksi Teknillisessä korkeakoulussa. Arkiston sarjan todellinen mestariteos oli Jack Smithin ohjaama Flaming Creatures, josta käytettiin myös suomennettua nimeä "Liekehtivät olennot". Vaikuttava oli myös Kenneth Angerin lyhyt Scorpio Rising (1962-64), joka päättyy kuuluisaan väkivaltaiseen kohtaukseen motoristin kuolemasta.
=====================================================================================================
Jack Smith oli 1960-luvun amerikkalaisen undergoundelokuvan keskeisiä tekijöitä. Hän ei ollut suinkaan ainoa, sillä 1950-luvun ja 1960-luvun liikkeen ohjaajista voidaan mainita Angerin ohella kuvataiteilija ja monilahjakkuus Andy Warhol, mutta myös Stan Vanderbeek, Bruce Conner, Ron Rice, George ja Mike Kuchar, Stan Brakhage, Harry Smith ja Robert Kramer.
Liikkeen pääpaikka sijaitsi New Yorkissa. Sinne kerääntyi 1950-luvulla elokuvasta innostuneita nuoria, jotka halusivat ohjata omilla ehdoillaan. Tämä oli mahdollista toisen maailmansodan jälkeen jo siitä syystä, että elokuvakameroiden hinnat alenivat, ja filmimateriaalia sai aikaisempaa halvemmalla. Elokuvakalusto vapautui jäykkyydestä, kun kuka tahansa saattoi kuvata kaitafilmikameroilla, 16 millin kameroilla ja superkaseilla. Undergroundfilmistä tuli mainosmiesten ja median luoma tavaramerkki, mutta varsinaisesti tekijät puhuivat The New American Cinema Groupista. Sen piirissä työskentelevät ohjaajat olivat täysin erillään Hollywodista.
Liikkeen keskeinen hahmo oli Jonas Mekas. Hän oli ohjaaja, mutta samalla organisaattori ja kirjoittaja. Hänen maineensa kesti aina 1960-luvun loppupuolelle. Niin sanottu taisteleva poliittinen elokuva vahvistui etenkin toukokuun 1968 Pariisin tapahtumien jälkeen, mutta Mekas ei halunnut hyväksyä suuntausta. Mekas oli kuitenkin liikkeen suuria pioneerja. Hän toimitti Film Culture -elokuvalehteä, joka levitti tietoa undergroundelokuvista ja liikkeen ohjaajista.
Amerikkalaisella undergroundfilmillä oli lukuisia juuria. Yhdysvalloissa tehtiin jo 1920-luvulla avantgardefilmejä. Maya Deren (1917-1961) oli riippumattoman amerikkalaisen elokuvan kärkihahmo 1940-luvulla. Hän esitteli elokuviaan yliopistoissa. Hän puhui elokuvasta persoonallisena ilmaisukeinona. Fil.tohtori Jarmo Valkola on analysoinut kiinnostavasti Derenin 14 minuuttia kestävää fantasiaa Meshes of Afternoon (1943): "Elokuvan poikkeuksellinen vaikuttavuus perustuu voimalliseen symbolismiin, äkillisiin, yllättäviin ja shokeraaviin siirtymiin, graafisiin, arkkitehtoniseen rajauksiin, unimaiseen tunnelmaan ja Maya Derenin esittelemien hahmojen sensuelleihin olemuksiin, jakautuneisiin persoonallisuuksiin, jotka vaeltavat avaruudellisissa sfääreissä" (Katseen visiot/1992). Syystäkin
Maya Dereniä pidettiin amerikkalaisen undergroundliikkeen äitihahmona.
Undergroundliikkeen merkitys alkoi laantua tultaessa 1970-luvulle, mutta jotakin tavattoman kaunista ja idealistista oli liikkeen vuonna 1965 julkaistussa mainifestissa, jossa korostettiin rakkauden, lämmön ja viisauden etsintää. "Elokuvassa tämä etsintä ilmenee siten, että hylkäämme kaikki olemassolevat ammatilliset, kaupalliset arvot, säännöt, aiheet, tekniikat, ennakkoluulot. Me sanomme: Emme tiedä mikä ihminen on, emme tiedä, mitä elokuva on. Olkaamme siis täysin avoimia. Menkäämme mihin tahansa suuntaan."
=====================================================================================================
Flaming Creatures on tunnin kestävä mustavalkoinen 16 mm:n elokuvatyö. Elokuva on anarkistinen, se rikkoo kaikki säännöt. Se on vulgaari ja kaunis samalla kertaa. Smith käytti kuvaamistaan ihmisistä nimeä "olennot". Hän kuvasi ihmisiä, jotka häilyvät yhteiskunnan pimeissä kulmissa. Hänen ilmaisunsa on hermostunutta, kiihkeän etsivää, mutta silti hän on suunnitellut tarkasti jokaisen komposition, jokaisen liikkeen, jokaisen oton.
Jack Smith syntyi 1932 Columbuksessa, Ohiossa. Hän matkusti koulun jälkeen vuonna 1950 New Yorkiin. Smith alkoi pyöriä teatteriryhmien ympärillä. Hän opiskeli tanssia kuuluisan Ruth St. Denisin johdolla. Myöhemmin hän sai ohjauksen oppitunteja Lee Strasbergilta, joka muistetaan aina newyorkilaisen Actor´s Studion perustajana ja metodinäyttelemisen uranuurtajana.
Jack Smithin ensimmäinen elokuvatyö Bazzards over Baghdad (1951-1956) ei valmistunut koskaan lopullisesti. Hän näytteli sen jälkeen Ken Jacobsin elokuvissa. Kerran Jacobs ja Smith panivat toimeen yökerhoshown Provincetownissa, mutta poliisi tuli paikalle ja sulki esityksen. Smithin kolmas ohjaustyö Scotch Tape (1961) näytti usetta newjerseyläisiä ihmisiä puolipitkinä otoksina.
Flaming Creatures täydellisti Smithin kaikki pyrkimykset. Elokuvan sisältämää seksiä kauhisteltiin. Elokuva sai "Riippumattoman filmituotannon" palkinnon, mutta se kiellettiin New Yorkin valtiossa.
Flaming Creatures avaa julman, kaihoisan, lämpimän, perverssin ja ruman maailman. Sen on sanottu olevan sukua itävaltalais-amerikkalaisen Josef von Sternbergin 1930-luvun Paholainen on nainen -elokuvalle, joka päättii nerokkaan ohjaajan ja Marlene Dietrichin yhteistyön.
=====================================================================================================
Jack Smith kuvaa Flaming Creatures´issa huimin kuvin elämän ja kuoleman maisemat. Elokuvan näyt valtasivat arkiston esityksessä täydellisesti nuoren katsojan mielen. Eikä meillä elokuvatarkastamo kieltänyt elokuvaa, vaikka sen huipennuksissa yhdistetään maanjäritys ja orgiat. Mutta alle 18-vuotiaille tarkastamo ei antanut esittää elokuvaa.

keskiviikkona, toukokuuta 12, 2010

50 VUOTTA SITTEN ORIONIN KESÄSARJASSA












Elokuva-arkisto (nyk. Kava, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) aloitti kesäkautensa tiistaina Orionissa. Kesän ohjaajanimiä ovat ranskalainen Eric Rohmer, puolalainen Krzysztof Kieslowski ja suomalainen Rauni Mollberg. He kaikki ovat siirtyneet toisiin taivaisiin. Rohmer-esittely on siinä mielessä merkittävä, sillä lisäbonuksena nähdään uuden aallon ranskalaistekijän oman suosikkiohjaajan F.W. Murnaun elokuvia. Rohmer laati 1970-luvun loppupuolella väitöskirjan tilan ja avaruuden käsityksestä Murnaun Faust-elokuvasta, joka valmistui 1926 Saksassa.
Arkisto juhlistaa myös tämän hetken ainoan suomalaisen, täysin laatuelokuvalle omistautuneen Cinema Mondon 20-vuotista kautta. Vanhemman polven filmihullua kiinnostaa varmasti koko kesäkauden kestävä sarja "50 vuotta sitten", joka ponkaistiin vauhtiin tiistaina Alfred Hitchcockin Psykolla (1960).
Arkiston ohjelmistosuunnittelija Antti Alanen on valinnut vuoden 1960 sadosta sarjaan Antonionia, Bergmania, Kurosawaa, Buñuelia, Powellia, Loseytä ja Franjua. Näiltä ohjaajilta esitetään sellaiset elokuvat kuin naiskuva Seikkailu, raiskausmoraliteetti Neidonlähde, Hamlet-vaikutteinen Pahat nukkuvat hyvin, meksikolainen moraliteetti Neitsytsaari, tirkistelydraama Peeping Tom, rikollisdraama Sementtiviidakko ja perinnön odottamista analysoiva Valokeila murhaajaan.
Vuoden 1960 sadosta Orioniin on kelpuutettu myös Marlon Brandon ainoa ohjaustyö Vihan riivaama, persoonallisen ranskalaisen ohjaajan ja runoilijan Jean Cocteaun Orfeuksen testamentti, neuvostofilmin tyylitaiturin Josif Heifitsin Nainen rannalla, ranskalaisen Claude Sautetin läpimurto-ohjaus Rikolliset. Puolalaista tasoa edustaa Jerzy Kawalerowizin Nunna ja paholaiset, joka on surrealistinen riivausdraama 1960-luvulta. Erikoisuutena tarjotaan Elvis-elokuva Cafe´Europa ja kuuluisan visionäärin, erikoistehostetaituri Ray Harryhausenin Gulliverin matkat.
"50 vuotta sitten" -sarjasta jää kaipaamaan Federico Fellinin Ihanaa elämää, Luchino Viscontin Milanoon muuttavan etelän perheen kronikkaa Roccoa ja hänen veljiään, Billy Wilderin Poikamiesboksia, John Fordin westerniä Mustaa kersanttia, Jasujiro Ozun tunnelmallista Myöhäistä syksyä, Otto Premingerin komeaa Exodusta, Richard Brooksin ytimekästä Huijarisaarnaajaa, Karel Reiszin arkirealistista englantilaista Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun -elokuvaa.
Viisikymmentä vuotta sitten valmistuivat myös Elia Kazanin runollinen Joki tulvii -elokuva, Jacques Demyn aistillinen Lola, Fritz Langin saksalainen Mabusen 1000 silmää, Jean-Luc Godardin kaunis väripaletti Nainen on aina nainen, Robert Bressonin harras Papin päiväkirjaa, Nicholas Rayn vähän esitetty Paholaisen hampaat ja - miksei - kotimaisista Maunu Kurkvaaran Autotytöt.

Ajankohtainen kommentti

Tv-kanava Nelonen panosti viime vuosikymmenen toisella puoliskolla vahvasti jalkapalloon. Matti Even ja Pasi Rautiaisen studiosta vetämät Mestareiden liigan pelit olivat käsite. Nelosen Urheilukanava näytti myös Suomi-futista, Tuomas Virkkusen erinomaisten selostusten ryydittämänä. Olipa Nelosella muistaakseni maanantai-iltana analyyttinen jalkapallomakasiini 4-4-2, jossa etenkin Suomi-futiksesta keskusteltiin mielekkäästi Even johdolla. Sitten Nelonen hylkäsi kotimaisen jalkapallon. Mainostajat pitivät ilkeisesti enemmän kiekosta ja Moto GP -ajoista.
Onneksi MTV3 on tullut uusilla konsepteilla mukaan jalkapallon esittelyyn. Lauantaiaamun makasiiniohjelma FUTIS + on virkistävä ilopilleri futiksen ystäville. Sanavalmiit valmentajasuosikit Pasi Rautiainen ja Keke Armstrong pitävät hyvää tuulta yllä studiossa juontaja Tuomas Tahvanaisen johdolla (maikkarille jokin vuosi sitten siirtynyt entinen Ylen urheilutoimittaja). Ohjelman ensimmäisellä puoliskolla käsitellään Suomi-futista, Veikkausliigan tilannetta ja tuodaan ruutuun henkilökuvia. Toinen puolisko on omistettu kansainväliselle jalkapallolle.
Toki FUTIS + on pinnallista urheiluviihdettä, jossa pääasiaksi tahtoo kohota Pasin & Keken keskinäinen hauskanpito. Naurua riittää ja kommentit sinkoilevat. Jos analyyttisiä tv-ohjelmia ei enää voi tehdä jalkapallosta - edelleen on ikävä Nelosen 4-4-2 -panostusta - niin täytyy sitten hyväksyä tällainen pintaviihde. Hyvä, jos edes jossakin ohjelmassa, edes jollakin kanavalla, halutaan edistää suomalaista futista.

sunnuntaina, toukokuuta 09, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 44

Päiväperho (Belle de jour, Ranska 1966), ohjaus ja käsikirjoitus: Luis Buñuel ja Jean-Claude Carriere - perustuu Joseph Kesselin romaaniin, kuvaus: Sacha Vierny, pääosissa. Catherine Deneuve (Séverine), Jean Sorel (Pierre), Michel Piccoli (Husson), Genevieve Page (Anais), Francisco Rabal (Hyppolite), Pierre Clementi (Marcel), Francoise Fabian (Charlotte), tuotanto: Robert ja Raymond Hakim.

"Vastustan konventionaalista moraalia, perinteellisiä haavekuvia, yhteiskunnan koko moraalista pahuutta. Porvarillinen moraali on mielestäni antimoraalia, koska perustana ovat kaikki sen epäoikeudenmukaisimmat instituutiot: uskonto, isänmaa, perhe ja muut yhteiskunnan tukipylväät" (Luis Buñuel).
Suomessakin käynyt brittiläinen elokuvautkija Raymond Durgnat on valinnut legendaarisen Buñuel-kirjansa (Studio Vista/1967) kanteen kuvan Päiväperhon sadomasokistisesta kohtauksesta, jossa vaalean Séverinen suu sidotaan. Hankin kirjan vuonna 1970, kun Buñuel-innostukseni oli huipussaan. Aikaisemmin olin saanut tutustua mestarin surrealistisiin espanjalaisiin teoksiin Andalusilainen koira (1928) ja Kulta-aika (1930) sekä 1950-luvun Meksikon kauden töihin El, Veri kuohuu, Humiseva harju, Kuoleman puutarha ja Neitsytsaari.
Buñuelin ehkä arvostetuin elokuva Viridiana (1961) oli nähty elokuvakerhossa. Kuuluisa katolisen kirkon häväistys Las Hurdes (1932), uskonnollinen Simon Pylväspyhimys (1967) ja Linnunrata (1970) avautuivat 1970-luvulla. Samoin kuin Buñuelin komplisoitu "teologinen rukous" Nazarin (1959). Näiden elokuvien maahantuoja oli tietenkin Aito Mäkinen, jota saamme kiittää takavuosien filmisivistyksemme laajenemisesta.
Espanjalaisohjaajan ensimmäiset kolme elokuvaa - Salvador Dalin kanssa tehdyt surrealistiset Andalusialainen koira ja Kulta-aika sekä ankara dokumentaarinen Las Hurdes loivat neljän vuoden aikana Luis Buñuelin maineen, joka ei ole laantunut. Kaikki odottivat noiden kolmen ensimmäisen elokuvan jälkeen Buñuelilta uusia yllättäviä ja shokeeravia teoksia, mutta hän vaikeni ohjaajana lähes kahdeksitoista vuodeksi.
Buñuel reissasi Espanjan ja Ranskan väliä, toimi apulaisohjaajana Pariisissa, konsultoi elokuvafirmaa Espanjassa, käväisi Hollywoodissa, hoiti Warnerin elokuvien dubbauksia, toimi New Yorkin Museum of Modern Arts´ssa kunnes matkusti 1947 Meksikoon.
Luis Buñuelin kolmas meksikolainen elokuva Los Olvidados - Säälikää heitä 1950 oli sensaatio Cannesin vuoden 1951 filmifestivaaleilla. Anarkisti oli palannut, palannut suoraan Mexico Cityn koyhälistökorttelin rankkaan todellisuuteen, vaikka elokuvan kohdalla voidaan puhua - kuten Durgnat asian ilmaisee - intrapsyykkisestä allegoriasta..
=====================================================================================================
Luis Buñuel (1900-1983) on Calandan kasvatteja. Hänen isänsä oli ensin ammattisotilas, mutta hankki myöhemmin elannon liikemiehenä. Isä oli liberaali intellektuelli. Luisin äiti tuli aristokraattisesta perheestä. Luis kävi jesuiittakoulun, sai käsiinsä Darwinin kirjoja, joista "Lajien synty" avasi nuorukaisen tietoisuuden. Hän opiskeli muun muassa filosofiaa Madridin yliopistossa ja ystävystyi Salvador Dalin kanssa. Elokuva vei Luisin, kun hän matkusti 1923 Pariisiin, toimi Jean Epstenin apulaisena ja katsoi Abel Gancen elokuvia. Pariisista muodostui nuoren Luisin kohtalo, sillä etenkin kirjailijat ylistivät Buñuelin ensimmäisiä elokuvia. Pariisissa asuva amerikkalainen Henry Miller piti Kulta-aikaa ainoana työnä, joka todisti elokuvan mahdollisuuksista. Myös surrealismin omaksuneet runoilijat hehkuttivat espanjalaisohjaajaa.
Kulta-aika oli skandaali 1930-luvun alussa Pariisissa. Patriootit ja juutalaisvastaiset henkilöt protestoivat. Pariisin poliisiprefekti päätti toimia. Hän kielsi elokuvan esitykset, koska "surrealistit ovat vaarallisimpia kuin fasistit". Buñuel sai tuta vihaamansa porvarillisen virkakoneiston toimista. Myöhemmin hän oli ei-toivottu henkilö kotimaassan. Tosin hän pääsi ohjaamaan 1960-luvun vaihteessa Espanjaan Viridianansa, hallituksen siunauksella, mutta kun elokuva julkaistiin, Francon hallinto kielsi sen.
Luis Buñuelin tyylistä ja tarkoitusperistä on liikkunut maailmalla eri vuosikymmeninä erilaisia lausuntoja ja teorioita. Kuten Durgnatin kirjasta voi arvailla, ohjaajaa pidettiin makabeerina runoilija-showmiehenä, yllättäjänä, sadistina, herrasmies-paholaisena, markiisi de Saden hengenheimolaisenana, anarkisti-marxistina ja niin edelleen.
Nuori Luis Buñuel kuului surrealistien liikkeeseen (surrealismi syntyi 1910-luvulla Ranskassa, sille olivat ominaisia unenomaiset, irraationaaliset tapahtumat). Buñuel erosi liikkeestä 1932 - ilmeisesti poliittisista syistä. Niin, ja tuo jesuiittakoulun tähtioppilaan uskonnollisuus? Lukuisien Buñuelin elokuvien mestarikuvaaja Gabriel Figueroa on todennut, että ohjaaja oli uskonnollinen mies. Taas Buñuel toisteli - ehkäpä tyylilleen ominaisen ironisesti. "Jumalan kiitos, että olen ateisti."
=====================================================================================================
Päiväperho on Luis Buñuelin kansainvälinen kaupallinen menestys, vaikka se ei ole tehty kaupallisen elokuvan standardien mukaan. Ei missään nimessä. Elokuvan menestyksen takana on 1960-luvun ranskalaisen elokuvan suuren tähden Catherine Deneuven länsäolo (kaksi muuta vuosikymmenen ehdotonta kansainvälistä ranskalaisnäyttelijätärtä olivat Brigitte Bardot ja Jeanne Moreau). Deneuve oli lyönyt itsensä låpi kolme vuotta aikaisemmin Jacques Demyn lauletussa, raikkaassa ja värikylläisessä romanttisessa elokuvassa Cherbourgin sateenvarjoissa. Vuonna 1965 Deneuve oli kuuma nimi Roman Polanskin englantilaisessa piinadraamassa Inhossa. Eikä pidä unohtaa, että Päiväperhon aihe kiehtoi elokuvayleisöä: Kysymys on lääkärin turhautuneesta hienostorouvasta Séverinestä, joka viettää päivisin aikaa luksusluokan bordellissa.
Päiväperho on eroottisen elokuvan mestariteos. Se oli Luis Buñuelin 27:s elokuvatyö (1970-luvulla valmistuivat vielä sellaiset hienot elokuvat kuin Porvariston hillitty charmi ja Vapauden aave). Toteuttaessaan Päiväperhoa Ranskassa maestro oli 67-vuotias. Elokuva on teknisesti täydellinen, todellista värikuvan mietittyä runoutta. Kuvat soluvat vapaasti. Ohjaajan mieli pulppuaa ehtymättömän luovasti, ja elokuvan pohjavireissä Buñuel saavuttaa kosketuksen surrealistien perintöön: Sverinen päivittäiset vierailut bordellissa saavat meidät uskomaan, että jossakin lepattaa henki, johon tosi ja kuviteltu, menneisyys ja nykyisyys, elämä ja kuolema kytkeytyvät.
Elokuvan kirjallisena lähteenä toimii Joseph Kesselin psykologinen romaani, joka ilmestyessään 1929 aiheutti skandaalin. Romaani on klassinen Histoire de´O -tarina: Suojattua elämää viettävä Séverine ei saa tarpeeksi seksuaalista tyydytystä mieheltään Pierreltä, joten hän heittäytyy kaksoiselämän kiihottavaan menoon. Sverine on tarkka valinnassaan: Hän säilyttää sydämensä Pierrelle, mutta ruumiinsa toisille miehille. Hän toimii luksusbordellissa vain kahdesta viiteen ja saa lisänimen "Belle de Jour".
Porvarillisten arvojen rienaaja Luis Buñuel kuorii Séverinen elämäntavan paljaaksi. Hän näyttää jopa julmin yksityiskohdin, mihin himo johtaa ja mitä kaksinaismoraali ja salailu aiheuttavat yhteisössä. Buñuel ei säästele Séverienään. Ohjaaja näyttää ulkoisesti viattoman, sävyisän ja kauniin naisen, joka on nautinnoissaan itsekäs. Séverine ei kasva koskaan henkisesti aikuiseksi.
Buñuelin hienovireisellä psykologialla ohjaamassa elokuvassa ilmenee freudilaisia jännitteitä. Catherine Deneuve toimii kameran edessä kuin hän paljastaisi hetki hetkeltä enemmän itsestään ja mielestään ohjaajalle, josta tulee kuuntelija, psykiatri. Buñuel yhdistää kiehtovasti naisen fyysisen nautinnon ja päiväunien kudelmat. Samalla ohjaaja hajottaa enemmän ja enemmän todellisuutta. Ohjaajalle on tärkeää naisen sisäinen draama, moraaliset ristiriidat, synti ja katumus, minä-kuvan ja alitajuntaan keräytyneen syyllisyyden väliset jännitteet.
=====================================================================================================
Päiväperho on minulle yksityiselämän kannalta erittäin tärkeä elokuva. Näin sen ensi-illassa Reassa 2.2. 1968. Olin solminut edellisenä vuonna avioliiton taideopiskelijan kanssa. Ensimmäinen lapsemme oli syntynyt yksitoista päivää ennen Päiväperhon ensi-iltaa. Vastayntynyt oli jo kotona, kun kävelin Mannerheimintietä keskustaan ja siirryin Mikonkadun Rea-elokuvateatterin valojen ja varjojen leikkien huomaan. Tajusin silloin, miten onni voi hymyillä ja elämys voi olla täysi, kun ensimmäisen lapsensa kuvajaiseen sekoittuu valkokankaalla liikkuva Catherine Deneuve, jonka pitkä vaalea tukka lepää hartioilla ja kasvot huokuvat suloista lumoa.

keskiviikkona, toukokuuta 05, 2010

ITÄVALTALAISOHJAAJA NATSISMIN ORAASSA * * *

Kevään Helsingin elokuvateatteritarjonnan kiinnostavia eurooppalaisia elokuvia on ranskalaisen Profeetan ohella Michael Haneken ohjaama mustavalkoinen Valkoinen nauha. Se on historiallinen kuvaus elämästä ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä pienessä protestanttisessa pohjois-saksalaisessa kylässä. Haneken kamera tunkeutuu kylän tarkasti vartioituun hierarkiamaailmaan, jota johtavat maanomistaja-paroni ja kyläläisiä otteessaan pitävä pastori. Henkilögalleriaan on liitetty liuta lapsia, ja takautumina avautuvan elokuvan kertojana toimii kylän liberaali opettaja.
Michael Haneke (s. 1942) muistetaan Suomessa ehkä parhaiten julmasta kahden naisen, äidin ja tyttären valtataistelua, alistamista ja vapauden riistoa kuvaavasta Pianonopettajasta (2002), jossa näyttelivät ranskalaiset Isabelle Huppert (Pitsinnyplääjä) ja Annie Girardot (Rocco ja hänen veljensä). Tuon vastenmielisenkin elokuvan jälkeen Haneke heittäytyi tutkimaan ihmissuhteiden kieroa kirjoa Kätketyssä (2005), joka palkittiin Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnolla. Haneken aikaisemmista julmuuden kuvauksista erottuvat Bennyn video (1992) ja Funny Games (1997).
Valkoinen nauha jatkaa Hanekelle tyypillistä pahuuden ilmapiirin heijastelua. Kylässä tapahtuu hirmutekoja, mutta ovatko ne lasten suorittamia ja orastavatko kylän raiteilla pian valtaan pääsevän natsisukupolven enteet?
Tapansa mukaan Michael Haneke ei lähde antamaan vastauksia, ja muutenkin hän kuvaa väkivallan tekoja sellaisella kylmän kauniilla estetiikalla, että elokuvan kohtaukset alkavat kuvottaa pitkän päälle. Silti Haneke on niin taitava ohjaaja, niin omintakeinen kertoja, että ei hänen uutta luomustaan voi hylätä kokonaisuudessaan.

Ajankohtainen kommentti

Mikä on ollut parasta kotimaista sarjadraamaa kevätkaudella televisiossa? Onko se Nelosen urbaani Kallio vai TV1:n Kotikatsomon avioerotutkielma Jälkilämpö. Hyvin ne on tehty, mutta silti valitsen Moskito Televisionin Roope Lehtisen tuottaman ja Veikko Aaltosen ohjaaman Helpon elämän. Sarjan toisen tuotantokauden jaksot lipuvat ruutuun sunnuntai-iltaisin yhdeksän jälkeen MTV3:lla. Tosin jatkuvat mainoskatkot nakertavat kerronnan intensiteettiä.
Helppo elämä kertoo varakkaan - tai ainakin päältä varakkaalta näyttävän - Mikkosen ydinperheen elämästä. Nyt kyse ei ole mistään tavallisesta keskiluokkaisesta suomalaisesta ydinperheestä, vaikka pinnalta katsoen tälläiset asetelmat täsmäävät. Carl-Kristian Rundmanin isä-Tapio ja Anu Sinisalon äiti-Jaana vetävät perhettä, jonka taustalla pilkottaa salattu rikollinen elämä.
Perheen todellisuuteen liittyvät aikuistuvat lapset, jotka alkavat etsiä paikkaansa pääkaupunkiseudun elämässä (tytär on kiinnostumassa uskonnollisesta lahkosta, poika on ollut kuskina ryöstöautosssa). Kovin konna taitaa olla Mikkosten tuttu, vankikuljetusautosta paennut kanssarikollinen Eki Julkunen (Taneli Mäkelä), joka on koston tiellä. Sivuhenkilöistä maittavin on Kari Sorvalin näyttelemä originelli poliisi Heinivaara: Jo ulkonäköä myöten suoritus on täysosuma.
Helppo elämä ei elä ja hengitä ruudussa läpeensä arkirealistisena draamana, vaan Veikko Aaltonen on saanut kehitettyä kerrontaan tummanpuhuvaa mystiikkaa ja salaperäisyyttä. Kuvallinen ilmaisu on harkittua ja erittäin herkkää. Näyttää kuin kaikki osaset olisivat loksahtaneet paikoilleen - niin Mikko Pöllän (pääkirjoittaja), Timo Varpion, Johanna Hartikaisen, Veli-Pekka Hännisen käsikirjoitusta ja nuorten (Antto Orasmaa, Sanna Toivanen) osuutta myöten.
Anu Sinisalo on rouva Mikkosena jopa vielä paremmassa vedossa kuin Helpon elämän ensimmäisen tuotantokauden jaksoissa. Carl-Kristian Rundman on nyt elämänsä roolissa herra Mikkosena. Hänen katseessa väreilee synkkien vesien kajo. En ole aina pitänyt Rundmanista, joka näytteli Kafkan romaanin päähenkilöä 1980-luvun puolivälissä Jaakko Pakkasvirran tekotaiteellisessa Linna-elokuvassa. Mutta Veikko Aaltosen "komennossa" Puhtaiden valkeiden lakanoiden ja Sydänten akatemian pahis on löytänyt tasapainoisen roolityöskentelyn avaimet.

sunnuntaina, toukokuuta 02, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 43

The Saga of Anatahan (The Saga of Anatahan, USA/Japani 1952-1954) ohjaus: Josef von Sternberg, käsikirjoitus: Von Sternberg, Michiro Maruyama - perustuu jälkimmäisen romaaniin, kuvaus: von Sternberg, musiikki: Akira Ifugube, pääosissa: Akemi Negishi ("kuningatar Bee" Keiko), Tadashi Sukanuma (Keikon aviomies), tuotanto: Daiwa Production/Kazuo Takimura.

Itävaltalaiseen Josef von Sternbergiin liittyy kohtaloni. Palaan vuoteen 1967, jolloin työskentelin tutkimusassistenttina Suomen elokuva-arkistossa, Helsingin Eerikinkadulla. Olin tullut opiskelemaan Helsinkiin kaksi vuotta aikaisemmin, päässyt kirjoittamaan elokuvasta Uuteen Suomeen ja Aito Mäkisen toimesta kiinitetty seuraavana vuonna arkistoon. Mäkisen tilalle oli tullut 1967 toinen toiminnanjohtaja.
Arkiston esityssarja pyöri sinä vuonna Bio Rexissä. Alkoivat intohimoisesti odotetun itävaltalais-amerikkalaisen Josef von Sternbergin (s.1894) elokuvien esittelyt. Jouduin laatimaan englantilaisesta vihosta käännöksen arkiston esitteeseen - en muista mikä von Sternbergin elokuva oli kyseessä. Myöhemmin sain isot haukut onnettomasta käännöksestä (lyhyen englannin "lukijalle" tehtävä oli mahdoton). Suutuin ja lähdin arkistosta.
Josef von Sternberg -sarja oli kuin langilaisen kohtalon korkea veisu. Nimittäin olin mennyt avioon, odotimme esikoislasta ja hyppäsin melkein tyhjän päälle. En nimittäin eronnut vain arkistosta (seuraajani oli koulukaupunkimme Sakari Toiviainen, joka kirjoitti vuosien kuluessa lukuisia erinomaisia elokuvakirjoja), vaan siirryin ilmeisen poliittisista syistä (Uuden Suomen kulttuuriosasto puhdistettiin radikaaleista) Paasivuorenkadulle, Suomen Sosiaalidemokraattiin, jonka senttauspalkkiot olivat huomattavasti alemmalla tasolla, mihin Uudessa Suomessa olin tottunut. Siihen vasemmistolehteen kirjoitin sitten kokonaiset 12 vuotta elokuvasta ja televisiosta.
=====================================================================================================
Elokuva-arkiston von Sternberg- sarjassa esitettiin melkein kaikki ohjaajan tärkeimmät elokuvat, niin 1930-luvun loistavat Morocco (jota Sergei Eisentesin ihaili), The Last Command (jota Preston Sturges nimitti aikanaan ainoaksi täydelliseksi elokuvaksi, jonka oli nähnyt), Intohimojen keisarinna, Paholainen on nainen/Devil is A Woman ja niin edelleen.
Sarjan elokuvia katsoessa ymmärsi, miksi Josef von Sternbergiä ihailtiin ja arvosteltiin. Sergei Eisenstein oli puhunut 1930 von Sternbergin elokuvien ylitsevuotavasta kauneudesta (von Sternberg ohjasi muuten 1931 Dreiserin romaanista elokuvan Amerikkalainen murhenäytelmä, jota Paramount oli ensin tarjonnut maailmankiertueelle lähteneelle Eisensteinille). Kun taas dokumentaristi John Grierson oli huomauttanut 1947: "Kun ohjaaja kuolee, hänestä tulee valokuvaaja". Von Sternberg uskoi vilpittömästi puhtaaseen taiteeseen. Hänelle musiikki, liike, pintojen kauneus, valojen ja varjojen harmonia olivat tärkeitä. Hänelle elokuva oli maalaamista liikkeeseen - kuten Lewis Jacobs on tiivistänyt teoksessaan "The Rise and Fall of American Cinema". Ohjaajan muistelmateoksen luettuaan saa kyllä käsityksen, että von Sternberg olisi halunnut ohjata muutakin Hollywoodissa.
Josef Sternberg oli syntynyt Wienissä köyhään ortodoksijuutalaisperheeseen. Hän muutti vanhempiensa kanssa seitsenvuotiaana Amerikkaan. Hän ei ollut ensin mikään "von", vaan muuan Hollywood-tuottaja keksi laittaa myöhemmin nimeen aristokraattisen etuliitteen. Von Sternberg ohjasi ensimmäiset elokuvansa Hollywoodissa. Hänen uransa alkoi varsinaisesti vuonna 1924. Kuuluisia ovat vähän esitetyt Salvation Hunters, jota itse Charles Chaplin kehui ("on olemassa ainostaan kaksi ihmistä, jotka ymmärtävät jotain elokuvasta, hän ja minä") ja Underworld USA (1927). Jälkimmäinen on ensimmäinen täysiverinen amerikkalainen gangsterielokuva. Kolme vuotta myöhemmin Paramount-yhtiön ohjaaja Josef von Sternberg kävi Saksassa ja ohjasi Sinisen enkelin, UFA-yhtiön ensimmäisen äänielokuvan, josta tuli legenda.
Josef von Sternbergin nimi liitetään saksalaiseen Siniseen enkeliin ja berliiniläiseen Marlene Dietrichiin (1902-1992). Von Sternberg oli Marlenen keksijä, hoviohjaaja ja saksalaisnäyttelijättären lumoajatar-kuvan kehittäjä. Heidän yhteistyönsä kesti 1930-luvun puoliväliin. Von Sternberg loi valkokangaserotiikkaa Fräulein Dietrichin viehätysvoiman, sensuellin tenhon avulla. Marlene oli elokuvissa Sininen enkeli ja Paholainen on nainen vamppi, jonka pukujenkin on sanottu aiheuttaneen päihdyttävän ja suggestiivisen vaikutuksen. Von Sternberg ja Dietrich tekivät yhdessä kuusi elokuvaa, ja voidaan sanoa, että von Sternberg menetti jotakin suurta kuvastostaan, kun Marlene oli mennyt.
Rikos ja rangaistus (1935) on vielä kelvollista von Sternbergiä, vaikka Dostojevskin romaani ei ollut hänen ominta alaansa. Pukeutumisessaan dandyn elkeitä matkinut von Sternberg ei saanut enää ideoitaan läpi Paramountissa, joten hän kokeili onneaan Columbialla kunnes matkusti Englantiin. Hän aloitti 1937 Alexander Kordan tuotantona kunnianhimoisen historiallisen elokuvan Minä Claudius, pääosassa Charles Laughton, mutta elokuva ei valmistunut koskaan, erinäisistä syistä. Paluu Hollywoodiin oli edessä, ja von Sternberg toteutti 1941 rutiinimaisen elokuvan Uhkapeliä Shanghaissa, ohjasi kohtauksia muiden tekijöiden elokuviin ja sai sitten Howard Hughesilta töitä.
=====================================================================================================
Tätä muistelmateoksessa kaipaamansa "muuta" oli The Saga of Anatahan, joka tuotettiin Japanissa. Sitä ennen von Sternberg oli ohjannut Howard Hughesille lentoseikkailu Jet Pilotin (1950), mutta se pääsi levikkiin vasta 1957. Hughes oli miljardööri, keksijä, naistenmies ja elokuvahullu. Lentäminen kiehtoi häntä, samoin uusien koneiden suunnittelu - kuten opimme Martin Scorsesen 2004 valmistuneesta The Aviator -elokuvasta.
The Saga of Anatahan oli Josepf von Sternbergin varsinaisesti viimeinen elokuva. Se kuvattiin studiossa, vaikka se näyttää ulkoilmaelokuvalta. Mutta jo Moroccoa tehdessään von Sternberg oli maininnut, että tyylin yhtenäisyys on paljon vakuuttavampaa kuin autenttinen ja dokumentaarinen todistelu. Von Sternberg oli studioestetikko vailla vertaa. Tai annetaan elokuvan estetiikka ja ominaispiirteitä tutkineen Marcel Martinin täsmentää. Hän korosti 1968 teoksessaan "Elokuvan kieli", että The Saga of Anatahanissa ulkokuva on kuvattu luonnossa ja vastakuva studiossa, niinpä elokuvassa "studioviidakko ja todellinen valtameri eivät koskaan näy samassa kuvassa".
The Saga of Anatahan kertoo saaren asukkaista, jotka uskovat toisen maailmansodan vielä jatkuvan. Kaksitoista haaksirikkolaista rantautuu saarelle, jossa elää farmari ja tämän kaunis vaimo. Alkaa valtataistelu, johon liittyy amerikkalaisen taisteluhävittäjän turma ja kourallinen käsiaseita.
The Saga of Anatahan on todellinen tekijän - "auteurin" - voimannäyte. Von Sternberg ei vain ollut kirjoittamassa käsikirjoitusta ja vastannut ohjauksesta, vaan hän kuvasi upeat otokset ja kertoi vielä omalla äänellään tarinan. Ohjaaja piti äärimmäisen kaunista, heleää, jopa privaattia elokuvaa tuotantonsa parhaana. Siihen on helppo yhtyä, vaikka kanssatodistajia tuskin löytyy paljon. Yleisöä se ei ole koskaan sytyttänyt, ja sitä on esitetty harvoin.
=====================================================================================================
Josef von Sternberg ei enää ohjannut elokuvia japanilaisen saaritarinan jälkeen. Hän opetti elokuvaa muun muassa UCLA:ssa (University of California, Los Angeles), joka on ollut myös amerikkalaisen filmisivistyksen kehtoja (mm. Francis Ford Coppola opiskeli yliopiston elokuvaosastolla). Von Sternberg kirjoitti 1965 kiehtovan omaelämäkertateoksen "Fun in a Chinese Laundry", johon olen aikaisemmin viitannut. Elokuvataiteen kultakauden tyylitaituri Von Sternberg kuoli neljä vuotta myöhemmin 75-vuotiaana. Hänet muistetaan loistavana teknikkona, mutta ennen kaikkea taiteilijana, joka loi triviaalin, joskin hyvin erillisen vision maailmasta elokuvissaan, joissa valot ja varjot leikkivät, tunnelma sähköistyi ja ihmismielen sisäiset liikkeet aivan kuin värisivät plastisen kuvan pinnalla.