Jääkärin punainen morsian







Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksen 1990-luvun opiskelijoista Olli Saarela ohjasi esikoistyönään hienon sisällissotakuvauksen Lunastus (1997), jossa tutkittiin antaumuksellisen papin (Kari Heiskanen) tuntoja, valintoja ja ratkaisuja kriisitilanteessa. Muistettakoon myös näyttelijänä tunnetun Tero Jartin rankka Aapo (1994), joka sijoittui luokkaristiriitojen syövyttämään sisällissotaan.
Aku Louhimiehen Käsky ei ole siis nuoren polven ohjaajien ainoa sisällissotakuvaus. Tämän hetken merkittävimmän suomalaisen elokuvaohjaajan Louhimiehen (s. 1968) 2000-luvun tuotannossa se on kuitenkin poikkeustapaus, jopa yllättävä siirtyminen vahvoista aikalaiskuvauksista (Levottomat, Kuutamolla, Paha maa, Riisuttu mies, Valkoinen kaupunki) historialliseen aihemaailmaan. Oman sukupolvensa tulkkina tunnetun ohjaajan Käsky ei ole kuitenkaan kovin kaukana siitä maailmasta, jossa ohjaaja liikkui aikaisemmissa elokuvissaan: Käsky on riipaiseva rakkaustarina ja kolmiodraama, aistillinen johdatus miehen ja naisen sekä miehen ja miehen kiintymykseen, jonka kehitystä jännitämme katsomossa sielu karrella. Pahaksi osoittautuu sisällisodankin maa?
==========================================
Leena Landerin romaaniin vapaasti perustuvan Käskyn päähenkilö on valkoinen jääkäri, luonteensa hyvyyden ja heikkouden kanssa painiskeleva Harjula (Samuli Vauramo), jonka omatunto alkaa soimata laittomien teloitusten katveessa. Hän päättää uhrata oman "valkoisuutensa" ja pelastaa punavanki Miinan (Pihla Viitala) teloitukselta. Harjulan mielestä vanki on vietävä kenttäoikeuteen. Matkalla jääkärin ja vangin tunteet heräävät. Jää nähtäväksi, tuleeko punavangista jääkärin morsian.
Aku Louhimiehen käsitys sisällissodan todellisuudesta on yksilölähtöinen. Tarkoitan, että hän ei muuntele historiallisia tosiseikkoja, mutta hänen näkemyksensä pääpaino asettuu pienen ihmisen ja väkivallan voimia vastaan rimpuilevan rakkauden puolelle. Yksilökuvaus on elokuvan voima - joskin sisällissodan tutkijoita ja historioitsijoita tämä valittu "kapeahko sisältö" saattaa ärsyttää.
Aku Louhmies saa kuitenkin erittäin paljon osuvia yksityiskohtia esille sodasta ja historiasta. Psykologisesti tarkan ihmis- ja luonne sekä moraalikuvauksen vivahteisesti sykkivässä prismassa Käsky on Louhimiehen mestarillinen suurtyö. Se ei ole yksinkertaistava ihmiskuvaus, vaan jääkäri Harjulan ja punavanki Miinan päätyminen kirjailija ja humanisti, kenttätuomari Emil Hallenbergin (Eero Aho) kartanoon asettaa ihmisyyteen kuuluvat valinnat ja ratkaisut aivan uuteen valoon. Juopon Emilin ja Harjulan homoeroottisten hetkien jännitteet kuvastuvat tyrmään suljetun Miinan kasvoilta.
Käskyn näyttelijöistä Samuli Vauramo ja Pihla Viitala elävät sisällissodan tuskien taipaleen lähes repliikeittä, kun taas sadistiksi je teloittajaksi paljastuvaa Hallenbergiä loistokkaasti tulkitseva Eero Aho saa olla melkein koko ajan äänessä. Aku Louhimiehen kykyä ohjauksen kokonaisvaltaiseen intensiteettiin määrittelevät myös kameratyön neuvostoleokuvista periytyvä estetiikka, upea musiikkitausta lauluineen ja viittaukset Goetheen sekä Beethoveniin. Harvassa historiallisessa kotimaisessa elokuvassa epookki on luotu näin luontevasti ja aidon tuntuisesti. Sisällissotakuvauksena kummi voisi olla Grigori Tshuhrain Tyttö ja vanki (1957), joka aikanaan oli jopa sensaatiomaisen erilainen neuvostokuvaus sisällissodan puna-armeijalaisnaissotilaan ja valkoisen vangin rakkaudesta.
==========================================
Käsky on visuaalisesti huikea, runollisen kaunis elokuva. Kuvaan uskova ohjaaja käyttää lisäarvona elokuvaviittauksia. Se ei ole uutta Aku Louhimiehellä, sillä Kuutamolla sisälsi viehättäviä filmilainauksia ja meillä väärin ymmärretty Riisuttu mies voisi olla Luis Buñuelin
Nazarinin (1959) moderni versio. Käsky kunnioittaa hienovaraisesti Charles Chaplinia, jonka Nykyajan (1936) Paulette Goddard syntyy uudelleen fantastisen Pihla Viitalan hahmossa. Toisaalta Harjulaa seuraavaa avioton Eikka on kuin Chaplinin pojan (1921) pikkupoika.

Ajankohtainen kommentti

Olen seurannut tv-kanava Nelosta yhdentoista vuoden ajan, sen aloituksesta nykypäiviin. En sen tähden, että Nelonen on osa suurta mediakonsernia SanomaWSOY:ta, jonka palveluksessa allekirjoittanut oli 26 vuotta. Vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että haluan pitää hyppysissäni jonkinlaisen kokonaiskäsityksen suomalaisesta tv-maailmasta.
Nelosen aloittaessa ohjelmistopolitiikka oli edes hiukan kunnianhimoista. Oli kotimaista draamaa, oli keskusteluohjelmia, Turkkaa ja Turkkaa, Enbuskea ja erinomainen Ruben Stiller, hyvä futisuohjelma 4-4-2, Mestareiden liigan pelit ja studiossa uskomaton sanaseppo Pasi Rautiainen, oli Rakkautta & Anarkiaa - elokuvia ja viikonloppuisin amerikkalaisia independent-filmejä. Nyt tätä ei enää ole, ei missään muodossa!
Viimeisten vuosien aikana Nelonen on muuttunut viihdekanavaksi, ei kunnon viihdekanavaksi, vaan todelliseksi roskakanavaksi. Nuoret kuulemma katsovat kanavaa, mutta täytyy ihmetellä, miten helposti tv-kanavat - Sub on toinen - pystyvät sumuttamaan Suomen nuorisoa.
Nelonen tuo ruutuun sosiaalista pornoa tihkuvia dokumentteja, kammottavia tv-sarjoja ja "hittielokuvia". Loistavan kotimaisen Irtiottoja-sarjan päivistä on aikaa.
Nelosen saadessa toimiluvan siltä edellytettiin tietty määrä kotimaista ohjelmaa ja ajankohtaisohjelmia. Kotimainen on lähes poissa, ajankohtaisohjelmat kiertyvät pelkästään Nelosen uutisiiin ja IS Urheilu-uutisiin, mutta ne lähetetään sellaiseen aikaan, että kukaan ei katso niitä. Ylen valtava tv-uutistarjonta vie muilta jalat alta. Oikeastaan vain MTV3 pystyy kilpailemaan Ylen kanssa tuomalla seitsemältä ja etenkin kymmeneltä illalla Yleä sähäkämmät ja kriittisemmät uutiset ruutuun.
Saako Nelosta kritisoida?
Näin meillä kysyttiin oikein esimiehiltä aikanaan Hesarissa. Minun tajuntaani on jäänyt eräs juttuni, jossa totesin: "Aina kun kaukosäätimen kääntää Neloselle, vastaan tulevat mainokset." Edelleen sama pätee Neloseen, mutta kun vilkaisee kanavan viikottaisia katsojalukuja joutuu kysymään: Millä poppakonstilla Nelosen markkinointiosasto hankkii niin pajon mainoksia? Esimerkiksi viikolla 34 Nelosen katsotuin ohjelma elokuva Casanova houkutteli ruutuun 276 000 katsojaa. Se on uskomattoman vähän. Kun selaa listaa alaspäin tajuaa heti, mitä roskaa kanava näyttää nuorille: Pelkokerroin, Huippumalli haussa, 4d-dokumentti Kolmen kimppa, Kanadan huippumalli haussa, elokuva Austin Powers, dokumentti Poikamiesten valinta, sarja Las Vegas, elokuva Paratiisi, sarja Rooma.
Nelosen ohjelmisto ja katsojamäärät todistavat, että pienessä Suomessa on liian paljon tv-kanavia. Roskalla voi ratsastaa aikansa, mutta jossakin vaiheessa nuoret katsojat kyllästyvät ihmisen alhaisimpia viettejä ruokkiviin tv-ohjelmiin.
=========================================
Perjantaina ensi-iltaan tullut Käsky sai huonot arvostelut. Se kertoo enemmän elokuvakritiikin alennuksesta kuin Aku Louhimiehen elokuvasta. Ihmetystä herättää, että Matti Rämö -niminen henkilö teilasi elokuvan päivää ennen ensi-iltaa näkyvästi valtalehden kulttuurisivun kolumnissa. Millä hartioilla? En ole kuullut Rämöstä elokuvakriitikkona, mutta hän tituleeraakin itseään Helsingin Sanomien toimittajaksi. Alkavatko muutkin, elokuvasta ja sen historiasta tietämättömät toimittajat ladella ymmärtämätöntä ja asenteellista "kritiikkiä" syksyn tulevista kotimaisista ensi-iltaelokuvista?

Viehättävä ja oivaltava koko perheenelokuva







Jos pidätte koirista menette viivana katsomaan Kaisa Rastimon Myrskyä. Nimensä Shakespearen ehkä kiehtovimmasta ja fantasiahenkisimmästä näytelmästä ottanut elokuva on ilman muuta lajinsa parhaita Suomessa. Kaiketi paras moneen vuoteen.
Kaisa Rastimo (s. 1961) on rakentanut elokuvaohjaajan uraa pitkäjänteisesti. Hän opiskeli melkein koko 1980-luvun, ensin Vapaassa taidekoulussa, sitten Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksella ja vielä Yleisradion ammattiopistossa eli RTI-instituutissa, joka lopetettiin säästösyistä.
Rastimon esikoiselokuva, lyhytfilmi Lauran huone (1988) oli surrealistinen perhe-elämän tutkielma. Täytyy tunnustaa, että teilasin elokuvan Hesarissa. Esikoispitkä Suolaista ja makeaa (1995) oli visuaalisesti säihkyvä, ironinen ja hauska, julmiin repäisyihin yltyvä kertomus hiipuvasta parisuhteesta ja romanttisen rakkauden kaipuusta.
Helvi Hämäläisen sukupolviromaaniin perustuva Säädyllinen murhenäytelmä (1998) oli vahva taidonnäyte epookin tekemisestä: Kaisa Rastimo kuvaa varmoin kohtauksin traagisia pohjavireitä 1930-luvun sivistyskodissa. Näyttelijäohjaus olisi kyllä kaivannut lisää panostusta.
============================================
Myrsky ei ole Kaisa Rastimon ensimmäinen koko perheenelokuva. Kuusi vuotta sitten hän ohjasi värikylläisen elokuvan Heinähattu ja vilttitossu, joka pohjautuu vapaasti Sinikka ja Tiina Nopolan suosittuun lastenkirjasarjaan. Rastimo halusi luoda kirjasarjasta aivan oman elokuvallisen maailmansa, oman luovan tulkintansa. Elokuvan kestävänä tukijalkana on fantasiahenkinen maaseutuidylli, jossa kouluunmenoa odottava Heinähattu-tyttö elää lapsuuden viimeisiä viikkoja ja saa järjestellä perheasioita.
Myrsky tapahtuu kiinnostavasti vuonna 1989. Berliinin muuri murtuu, kun kaukasialainen paimenkoira Myrsky kohtaa itäberliiniläisellä kadulla suomalaisisän. Koiraa ollaan lopettamassa, joten suomalaisisä ottaa sen huostaansa. Isä kuljettaa koiran Suomeen perheen lemmikiksi.
Kaisa Rastimo selvittää Myrskyssä, miten perheen nuorimmaiset suhtautuvat outoon koirailmestykseen. Perheen nuorin Muru (Ronja Arvilommi) ihastuu koiraan ja ottaa sen hellään hoitoonsa. Voiko kaukasianpaimenkoiraa kasvattaa, asettaa sille rajoja, vai saako se kehittyä vapaasti kuin taivaan tuuli?
===============================================
Myrsky on eläinystävälllinen elokuva. Kaisa Rastimo suuntaa piikkejä sellaisten ihmisten lihaan, jotka unohtavat eläimet poliittisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassaan. Euroopan 1990-luvun alun poliittiset mullistukset kulkevat mukana elokuvassa, mutta pääpaino on sympaattisessa eläinrakkaudessa ja lasten fiksujen toimien kuvaamisessa. Jännitystä ja yllätyksiäkin elokuvaan sisältyy - kaukasianpaimenkoiran vanhempien kohtalo liittyy Berliinin muurin historiaan.
Janne Virtanen ja Laura Malmivaara esittävät elokuvan isää ja äitiä.

Ajankohtaista

Yleisradio jatkaa säästökuuria. Nyt vähennetään ulkomaankirjeenvaihtajia. Moskovasta lähti yksi, Brysselistä lähtee toinen kirjeenvaihtaja ja Washington on kuulemma ensi vuonna kolmas supistuksen kohde.
Tarkkaavaisesti Ylen kanavia seuraava on huomannut viime kuukausina, miten etenkin USA:n tapahtumien selostaminen on jäänyt Yle:ssä retuperälle. Kuitenkin maassa valmistaudutaan marraskuun presidentinvaaleihin. Valta on ehkä vaihtumassa USA:ssa, ja jos Obama voittaa, niin seuraavat neljä vuotta ovat hyvin mielenkiintoiset. Kyllä me täällä Suomessa haluamme tietää päivittäin, mitä USA:ssa tapahtuu ja saako Obama, jos voittaa, aikaan uudistuksia, jopa linjanmuutoksia.
Kirjeenvaihtajien supistaminen sopii tietenkin Yle:n nykyiseen viihteellistyneeseen, hampaattomaan, myötäsukaiseen ohjelmapolitiikkaan. Sitä ilmeisesti perustellaan Yle:n arvostuksen kohoamisella katsojakunnassa. Yle on lyönyt eri mittareilla kaupalliset kanavat.
Joutuu vain ihmettelemään, miten Yle:llä on säästökuurin aikana varaa Pekingin olympialaisten ylimassiiviseen ohjelmatarjontaan (lehdissäkin kisoja seurattiin ylikierteellä). Eikä kisoista suomalaisille koitunut oikeastaan kuin muutama ilonpilkahdus - kuten trapammunnassa (onko urheilua?) ja naisten kaksikkosoudussa.
==========================================
Canal plus saa minulta vilpittömät kiitokset! Eikä vain Englannin Valioliigan otteluiden tv-välityksestä, jossa studiovelhoina ovat asiantuntevat Keith "Keke" Armstrong ja Ville Klinga, vaan Suomen jalkapallomaajoukkueen MM-projektin hienosta avauksesta Suomi-Israel Tampereen Ratinasta (miksi muuten sinne annetaan maaotteluja, kun tamperelaiset eivät tule katsomaan pelejä?). Kiitos kohdistuu nyt Canalin studiomiehitykseen: mikä ilo oli nähdä ja kuulla Viroon unohdetun FC Floran valmentajan Pasi Rautiaisen nokkelaa ja riemukkailla kielikuvilla höystettyä kommentointia!
Siitä on nimittäin jo vuosia, kun Pasi kommentoi Mestareiden liigan pelejä Nelosella Matti Even kanssa. Se oli rautainen kaksikko! Pasi jatkakoon Canal plus -kanavalla. Ja eikö joku Veikkausliigaseura voisi palkata Pasia valmentajakseen? Vai pelätäänkö hänen suorasukaista perosoonaansa, joka ei kuvia kumarra?

Kautokeinon kapina

Norjalaisohjaaja Nils Gaup on omaperäinen kyky. Muistan hänen Tiennäyttäjänsä 1980-luvun lopulta. Selkeä, toiminnallinen ja yksinkertainen western merkitsi Gaupille jopa kansainvälisen uran avautumista. Gaup kyllä yritti ohjata elokuvia Kanadassa, mutta ei sitten innostunut isoista Hollywood-tuotannoista. Gaupin muusta tuotannosta tärkeitä ovat Haakon Haakonsen vuodelta 1990 ja Misery Harbour aivan viime vuosikymmenen lopulta.
Nyt Nils Gaup on palannut juurilleen. Suomeen viime viikolla tuotu Kautokeinon kapina edustaa vahvaa pohjoismaista, voisiko sanoa saamelaista elokuvaa. Gaup on dramatisoinut yksinkertaisen palavin kuvin 1850-luvun historiallisen kapinan, johon ohjaajan omaisiakin osallistui. Kysymys oli uskonnollisten, etnisten ja poliittisten ristiriitojen kärjistymisestä, jotka johtivat murheellisiin mittasuhteisiin.
Nils Gaup on syntyisin Kautokeinosta. Täytyi oikein ottaa esille karttakirja ja katsoa, missä Kautokeino sijaitsee. Se sijaitsee Pohjois-Norjassa, ei niin kaukana Suomen käsivarren rajasta. Kartan mukaan Kautokeinoon veisi tie Suomen Kivilompolasta. Matkaa elokuvan tapahtumapaikoille on jotakin 30 kilometriä. Joten Nils Gaupin elokuvassa eletään lähellä suomalaisiakin - tai paremmin sanottuna - yhteisiä saamelaisia traditioita. Kun minäkin lapsena sain tutustua saamen kielen aapiseen, niin tietenkin Kautokeinon kapina herätti kiinnostusta.
Loistava ruotsalainen näyttelijä Mikael Persbrandt (Beck-elokuvat) tulkitsee kauppiasta, joka edistää paikkakunnalla uskonnollisia tapoja, pitää huolta kansan moraalista. Hänen keinonsa alistaa ihmisiä on viina. Tunnettu saarnaaja Lars Levi Laestadius liikkuu Kautokeinossa ja alkaa opettaa paikkakuntalaisia. Alhoholi on itse pahuus, josta saamelaisten täytyy päästä eroon. Kauppias tukijoineen ei pidä Laestadiuksen opeista, koska ne johtavat viinaksien myynnin hupenemiseen. Raha nouseekin uskontoa, ei niinkään normaalia kirkkoa, vaan herätysliikettä vastaan. On kapinan aika.
Kautokeinon kapina on virkistävän "vanhanaikainen" toimintaelokuva. Sisällön kaaret kasvavat mielenkiintoisesta historiallisesta aiheesta, näyttelijät ovat "lihaa ja verta", ajankuva toimii - Nils Gaup on pystynyt käyttämään hyödyksi tuotantoa varten saamansa suuret rahavarat. Negatiivista elokuvassa on särmättömyys: kaikki menee niin kuin pitää, mutta jännitteet puuttuvat, eikä yllätyksille ole sijaa. Hyvän ja pahan asetelma on kuvattu kovin mustavalkoisesti.
Mainittakoon, että Inarista kotoisin oleva Anni-Kristiina Juuso esittää Eleniä, viinasta varoittavaa naista, joka oli ohjaaja Nils Gaupin esiäiti.

Ajankohtainen kommentti:

Ulkomailla vierailu antaa perspektiiviä. Hotellihuoneessa Kreetalla saattoi katsoa neljääkymmentä tv-kanavaa, joista kaikki olivat suurin piirtein roskaa: musiikkivideoita, tosi-tv:tä, kilpailuja, ostotv:tä, aikuisviihdettä, kilpailuja, hölynpölyhaastatteluja jne. Oli sentään mukaan saatu arvovaltainen BBC World News, jota seuraamalla pysyi selvillä maailman tapahtumista. Siis, mitä BBC:n fokuksen mukaan tapahtuu Intiassa, Kiinassa, Afrikassa ja USA:ssa.
Kyllä Suomi on periferia, nimetön läntti jossain karussa Pohjolassa. Lähes tauotta tulleet BBCWorld News -kanavan "globaalit säätiedotukset" osoittivat, että Lontoossa ei katsella koskaan pohjoismaihin päin. Hyvin harvoin ennustettiin Skandinavian säätä, ja kanavan globaalilla sääkartalla vain Oslo ja Moskova loistivat niminä. On se kumma: eletään Internetin aikaa, eikä Suomesta saada palautetta Lontooseen - "ottakaa nyt ihmeessä edes Helsingin nimi kartalle". Ja mitä tekevät suomalaiset EBU:ssa (eikös meillä ollut puheenjohtajan postikin tässä Euroopan julkisen palvelun radio- ja tv -yhtiöiden unionissa). Siellä sentään voisi ainakin huomauttaa BBC:n sääkartan puutteista. Entä Lontoossa toimivat suurlähetystön lehdistösihteerit ja muut korkeat herrat: Käykää nyt joskus puhumassa "globaalista sääkartasta" BBC:n päämajassa. Ja europarlamentiikot: miksette tee aloitetta, että Helsinki pääsisi edes nimenä globaalille sääkartalle.
Kuulostaa naivilta, mutta hotellihuoneessa huomaa, miten pienillä asioilla Suomen asiaa voisi maailmalla hoitaa.