lauantaina, joulukuuta 29, 2007

Juhlakauden arviointia



Joulunajan elokuva- ja sarjaohjelmistoa ajatellessa tuntui kuin kaikki hyvä olisi pakattu tähän joulunpyhiin ja vähän niiden jälkeiseenkin aikaan.
Aikanaan Yle alkoi nimittää joulun ja uuden vuoden tv-ohjelmistoaan juhlakaudeksi: Silloin lyödään pöytään parasta mitä löytyy.
Ja löytyihän sitä, hetkittäin myös kaupallisilta kanavailta. Kiitos Neloselle. Martin Scorsesen Taksikuskin (1976) esittäminen oli joulun kulttuuritapaus. Muuten Nelosen elokuvaohjelmisto oli ala-arvoista.
============================================
Robert De Niron uskomattoman syvästi ja rehellisesti tulkitsema taksikuski Travis Bickle oli 1970-luvun ehkä loistavin näyttelijätyö. Taksikuskin Vietnam-veteraani Travis Bickle on elokuvahistorian kuuluisia ulkopuolisia, vieraantunut ja yksinäinen yksilö. Travis ei saa unta, joten hän ajaa taksia öisin. New Yorkin "Pikku-Italian" kasvatti Martin Scorsese loi ohjaajana sellaisen suurkaupunkiodysseian, että ei siihen myöhemmin ole monikaan elokuvataiteilija enää yltänyt.
Travis Bickle haluaisi siivota saastasta New Yorkin kadut. Hän tuntee vastuuta lähimmäisistään, etenkin Jodie Fosterin esittämästä lapsiprostituoidusta, jonka pelastamisesta tulee taksikuskin elämäntehtävä. Eri asia on sitten, oliko Travisin tapa käyttää silmitöntä väkivaltaa oikeutettu.
Itse aloin miettiä, että jos koko elokuva olikin Vietnam-veteraanin unta, painajaista, joka täytyi lopettaa hinnalla millä hyvänsä. Tuo painajainen ilmestyi Travisin päähän psyykkisen luhistumisen jälkeen.
Oudon kaunis Taksikuski oli näyte Martin Scorsesen, viimeisen suuren amerikkalaisen elokuvaohjaajan, mestarillisesta kyvystä luoda kuvia, tilanteita, henkilökuvia ja tunnelmia, juoksuttaa kupruilevasti tarinaa. Eikä pidä unohtaa Paul Schraderin kalvinistista käsikirjoitusta, Michael Chapmanin ympäristöihin sulautuvaa kameratyötä ja Hitchcock-säveltäjän Bernard Herrmannin unenomaista musiikkia.
===============================================
Yleisradion television puolella huomion anasti Yle Teema. Olen seurannut henkeä pidätellen saksalaista Kotiseutu-sarjaa, joka päättyi joulupäivänä. Edgar Reitzin mammuttisarja on Saksan koko viime vuosisadan historiikki. Se sisälsi kolme eri osaa, joissa kaikissa oli lukuisia, lähes pitkän elokuvan kestoisia jaksoja. Tämä viimeinen Osa III loppui millenniumin hetkiin.
Henkisesti Kotiseutu oli lähellä meitäkin, tai sanoisiko pitkän saksan lukenutta sukupolveamme, joka on kasvanut jo nuorena kulttuurin pariin. Samanlaisia lähihistorian kehityskausia olemme käyneet läpi täälläkin pienemmässä mittakaavassa.
===============================================
Yle Teema alkoi näyttää tapanin jälkeisenä päivänä kesällä kuolleen Ingmar Bergmanin elokuvia. Mansikkapaikalla (1957) aloitettiin. Bergman-sarja jatkuu pitkälle tammikuuhun.
Mansikkapaikka oli Elia Kazanin Alastoman sataman ohella tärkeä elokuvani nuoruudessa. Bergman ja Kazan tekivät minusta filmihullun. Hitchcock, Ray ja Truffaut jatkoivat sitten samalla tiellä.
===============================================
Muistetaanpa vielä Yle Teeman kolmiosaista Hiljaa virtaa Don -elokuvaa. Sergei Gerasimovin taiten ohjaamassa Sovcolor-eepoksessa seurattiin aron kasakoiden silmin viime vuosisadan alun murroksia Venäjällä.
Mihail Sholovin meilläkin luettuun ja rakastetuun romaaniin perustuva elokuva on hyvä näyttö 1950-luvun lopun neuvostoelokuvan saavutuksista. Se on perinteisen elokuvakerronnan voitto, ihmiskohtaloiden, kasakoiden ohella lukuisten naisten elämän luotausta Don-joen suistossa. Bolshevikkien tullessa Donille mikään entinen ei enää ole arvossaan.
===============================================
Neuvostoliitto on nykysin demonisoitu mielissämme, syystäkin, mutta kulttuurin alueella, etenkin elokuvassa ja musiikissa, sen kukinnat olivat kiistattomat. Eikä kaikki taide ollut pelkkää sosialistista realismia.
Ajatellaanpa vaikka edesmennyttä Andrei Tarkovskia, Ei paluuta -esikoisfilmin, Andrei Rublevin, Peilin, Solariksen ja Stalkerin venäläistä ohjaajaa. Tarkovskin taiteellisesti omaääniset elokuvat olivat kaukana virallisen neuvostokulttuurin ihanteista.
Ok, Andrei Tarkovskin tuotanto oli suppea, kesti 1960-luvun alusta 1980-luvun alkuun. Viimeiset työnsä Nostalgian ja Uhrin neuvostoviranomaisten kanssa hankauksissa ollut Tarkovski ohjasi Italiassa ja Ruotsissa.
===============================================
Uudesta venäläisestä elokuvasta emme tiedä juuri mitään, mutta ainakin Teemalla vastikään pyörinyt huikea Saatana saapuu Moskovaan -sarja antoi lupauksia tulevaisuudesta. Tekemisen, luomisen, ohjaamisen ja näyttelemisen taito on tallella.
==============================================
Vähän sapiskaa lopuksi. Ylen TV1:n hempeily ärsytti. Juhlakauden tv-ohjelmien välissä lähetettiin loputtomiin Minun jouluni -mainoksia, niin lapsellisia, että ei niitä voinut katsella ja kuunnella.
Hirvittävää on ollut kohdata TV1:n uuden kevätkausisarjan Harvoin tarjolla esittelymainos. Lapsilleko 14.1. maanantain Kotikatsomossa alkava, Production Housen tuottama sarja on tarkoitettu?

Ajankohtainen kommentti

Liikenne- ja viestintävirason sivuilta saamme lukea vuotta 2008 koskevan uutisen: "Televisiomaksu nousee 3,5 prosenttia. Uusi vuosimaksu on 215,45 euroa. Televisiomaksun voi maksaa kuukauden (18,60 euroa), kolmen kuukauden (54,85 euroa) tai puolen vuoden (108,40 euroa) jaksoissa."Jokainen tv-katsoja kommentoi kukkarollaan korotusta, mutta varmasti moni miettii saako 3,5 prosentin maksukorotuksella lisää vastinetta tv-tarjontaan.
Otan esimerkin: Pakistaniin palannut, rauhasta toivoa levittänyt oppositiojohtaja Benazir Bhutto murhattiin ra´asti tapanin jälkeisenä torstaina. Ylen tv-uutiset toimivat, mutta epätietoinen katsoja olisi odottanut kommentointia ja taustoitusta ajankohtaisohjelmissa. Tekijät olivat lomalla. Ohjelmia ei ollut.
Nyt kun suomalaiset ovat tutkimusten mukaan kokemassa enemmän uhkakuvia maailmanpoliittisessa tilanteissa, niin ulkomaan ajankohtaisohjelmia tarvittaisiin lisää.
Mitä vielä: Yle lopettaa sunnuntaiaamuna lähetetyn ainoan maailmanpoliittisen keskusteluohjelman Maailmannäytttämöllä. Ainakaan tammikuun TV1:n sunnuntaiaamuista sitä ei löydy, vaikka Yle mainostaa vielä verkkosivullaan suomalaisille yhä kiihtyvän uutistulvan arviointiin eväitä antavaa keskusteluohjelmaa.
Jos lopetus on tosi, se tuntuu käsittämättömältä lupamaksukorotuksen tullessa voimaan 1.1. 2008.

lauantaina, joulukuuta 15, 2007


Demokraattien sotaelokuva



Åke Lindmanin ja Sakari Kirjavaisen ohjaama sotafilmi Tali-Ihantala 1944 jatkaa siitä, mihin jäi Tienhaaran taisteluihin keskittynyt Etulinjan edessä (2004). Siinä Lindman kuvasi suomenruotsalaisen jalkaväkirykmenttti JR 61:n vaiheita jatkosodan aikana Syvärillä ja Kannaksella. Tapahtumavuodet ovat 1942 - 1944.
Etulinjan edessä oli erinomainen sotaelokuva, draamaakin saatiin tarpeeksi, ja Lindman oli valinnut katsojalle selkeän samastumiskohteen: Ilkka Heiskasen loistavasti tulkitseman kapteenin. Muutenkin tuon äärimmäisen harkitun sotaelokuvan henkilögalleriasta erottuu persoonallisia kasvoja.
==============================================
Tali-Ihantala 1944 on aivan toista maata, sillä nyt draama on taka-alalla, eikä suomalaisista sotilaista nosteta ketään etulinjaan.
Voi sanoa, että Lindman on tietoisesti roolittanut sotilaat aika persoonattomilla näyttelijöillä. Siksikö elokuva on saanut aika vaisun vastaanoton. Mutta eikö tämä kerro nerokkaan veteraaniohjaajan oikeasuuntaisesta valinnasta nyt tehdään lähes dokumentin omainen, demokraattinen sotaelokuva, jossa torjuntataistelu on etulinjassa. Itse sota, panssarivaunut ja singot, konepistoolit ja panssarinyrkit ovat pääosassa.
Draamaa vaatineet olisivat tietenkin odottaneet elokuvaa, jossa joku sotilas nostetaan sankariksi. Tämä aika ihailee tähtiä, yksilöitä, ei joukon ponnistuksia.
Tähän Lindman ei ole lähtenyt, ja jos olisi, niin käsikirjoitus olisi pitänyt kirjoittaa aivan toiseen uskoon.
Uskokaa nyt. Tali-Ihantala 1944 ei ole sellainen pasifistinen sotaleokuva kuin vaikkapa Stanley Kubrickin Kunnian polut (1957), josta Kirk Douglasin eversti Dax jää elämään mieliin tai Nicholas Rayn Katkera voitto (1958), jonka muistamme aina Richard Burtonista ja Curd Jürgenistä.
Tali-Ihantala 1944 on viimeisen sotakesän viimeisten ponnistusten säälimättömän realistinen kuvaus. Mutta Åke Lindman tuo ikään kuin lisukkeeksi mukaan muutamia kohtauksia, jotka inhimillistävät taistelun: kaukopartiomiesten retki, Asko Sarkolan väsyneen Mannerheimin muutamat sanat Mikkelin päämajassa ja saksalaisten hävittäjälentäjien lähtö taivaalle. Lindman ei salaile faktaa, että saksalaisten lentoapu oli tärkeä torjuntavoiton viimeisissä ponnistuksissa.
==============================================
Tali-Ihantala 1944 keskittyy kesään 1944, siihen pohjoismaiden suurimpaan taisteluun viime sodan aikana. Kysymys oli suomalaisten viimeisestä ponnistuksesta, epäinhimillisestä yrityksestä estää vihollisen tulo, rintalinjojen murtuminen, jotta venäläiset eivät olisi päässeet marssimaan Helsinkiin. Siksi Tali-Ihantalan taistelusta puhutaan torjuntavoittona ja ihmetekona.
Åke Lindman sairastui elokuvan kuvausten aikana. Melko tuntematon, leikkaajana työskennellyt Sakari Kirjavainen ohjasi elokuvan loppuun. Voi tietenkin spekuloida sillä, mikä mestariteos elokuvasta olisi syntynyt, jos Lindman olisi voinut viedä projektinsa loppuun. Kannattaa kuitenkin olla tyytyväinen, että Tali-Ihantala 1944 saatiin tehtyä ja teattereihin. Uskon, että se avaa nuorelle polvelle aivan ainutlaatuisen näkökulmaan hetkiin, jolloin vapautemme oli vaakalaudalla.
=============================================
Tali-Ihantala 1944 on musiikkitaustaltaan uskomattoman "hieno", todella suurenmoinen. Timo Hietalan taiteellisesti korkeatasoinen elokuvamusiikki on olennainen osa elokuvan kokonaisuutta, valittua kerrontalinjaa. En muista montakaan kotimaista elokuvaa, jossa sinfonisella musiikilla olisi ollut tälläinen asema - ei niinkään omana, ulos pompahtavana sävellystyönä, vaan saumattomasti elokuvan demokraattiseen ja kolektiiviseen ulkokuoreen nivoituvana orkesterointina.

Ajankohtainen kommentti

Keskustelu tv-lupamaksusta ja Ylen rahoituksesta jatkuu. Jos haluaisi olla jälkiviisas niin voisi kysyä, miksi parlamentaarista komiteaa ei asetettu selvittämään Ylen rahoitusta jo hyvissä ajoin ennen digikauden alkua. Komitea aloittaa työnsä vasta ensi keväänä.
HS:n kulttuuriartikkelissa "Vasemmalla vaaditaan vahvaa Yleä" (14.12.) kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä ottaa kantaa ehdotettuun budjettirahoitukseen. Tennilän mukaan siitä seuraisi kontrollisysteemi, joka tekisi Ylestä "Venäjän television."
Rohkenen olla eri mieltä suuresti arvostamani Lapin miehen kanssa. Eihän lukuisista suomalaista taidelaitoksista, joita rahoitetaan valtion budjetin tai veikkausvoittorahojen kautta, ole tullut mitään valtion holhoamia laitoksia. Ei kotimaisin elokuviin ole saneltu sisältöä ja ilmaisua opetusministeriössä. Eikä kukaan pysty huikkaamaan Kansallisteatterin pääjohtajalle Maria-Liisa Nevalalle, ettet saa tuoda näyttämölle näin provokatiivista Tuntematonta sotilasta, koska se saattaa loukata sotaveteraanien kunniaa. Ei koska, Nevala tunnnetaan Kansallisteatteria suorasukaiseen tapaan ja uutta etsien luotsaavana johtajana.
=================================================
Kysymys onkin johtamisesta, kysymys on kaiken tuen saavista työntekijöistä, siitä taiteellisesti lahjakkaiden ja luovien tekijöiden joukosta, jonka tekemisen takana yhtiön johtaja seisoo tiukkana.
Kansallisteatterilla on iso määrä lipputuloja. Katsoja maksaa esityksestä, jonka haluaa nähdä. Samalla tavalla Ylekin voisi hankkia selvää tuloa, joka voidaan budjetoida vuosittain talousarvioon. Sitten Yle voisi palkata uutta voimaa ohjaamaan tv-draamaa ja elvyttämään kadonnutta tv-komiikkaa.
=================================================
Annetaan TV1:n , Yle Teeman ja FST5:n pysyä ilmaisina, samoin radiokanavien, valtion budjetista rahoitettuina kulttuurilaitoksina, mutta laitetaan TV2 maksukortin taakse.
TV2 on Ylen kanavista nykyisin jo täynnä urheilua ja viihdettä, joten maksakoon mäkihypystä tai kiekosta kiinnostunut kansa tv-lähetyksistä samalla tavalla kun me futiksen ystävät olemme tottuneet maksamaan Suomen maajoukkueen peleistä tai Valioliigan otteluista maksullisella Canal+ - kanavalla.
TV2: n Karjalan kunnailla voidaan aivan hyvin esittää TV1:n puolella. Niin myös moni Kakkosen draama ja sarja, elokuvista puhumattakaan. Jos Ylellä on vahva, sivistynyt, fiksu ja kulttuuria ymmärtävä johtaja Kansallisteatterin tapaan, niin vaaraa "Venäjän televisiosta" ei ilmene.

maanantaina, joulukuuta 10, 2007

Lapsellista tv-muistelua



Suomen television lähetystoiminnan aloituksesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta. Toki aikaisemmin oli jo pystytty tarjoamaan tv-lähetyksiä, Tesvision toimesta, mutta Yleisradion virallinen lähtölaukaus tapahtui 1957.
Sunnuntai-iltaisin on TV1:llä, heti iltauutisten jälkeen nähty Kati Sinisalon ja Harto Hännisen toimittama ja ohjaama sarja Muistikuvaputki. Odotin sen olevan kattava katsaus ohjelmatoiminnasta, analyyttinen ja kriittinen selvitys suomalaisen television - niin julkisen palvelun kuin kaupallisen - viidestäkymmenestä vuodesta. Sitä se ei ole ollut.
Muistikuvaputki on ollut jankkaava, toistava ja sillisalaattina rehottava hömppäpläjäys. Esimerkiksi sarjan toiseksi viimeisin, visailuja käsittelevä jakso (9.12.) oli piinaavaa katsottavaa: Tunti vanhoja tietokilpailupätkiä sekamelskana esiteltynä.
==============================================
Muistikuvaputken tekomuoto on kyseenalainen: näyttelijän esittämä Ruuturouva johdattelee ja ilmestyy vanhojen pätkien eteen keskustelemaan menneiden vuosien tuttujen tv-sankareiden kanssa. Tulee mieleen Robert Zemeckisin 1980-luvun lopun jännityskomedia Kuka viritti ansan, Roger Rabbit, jossa oikeat näyttelijät ja piirroshahmot yhdistettiin.
Muistikuvaputkessa Ruuturouvan tapa hypätä vanhojen pätkien eteen ja tai poistua niiden edestä on varmasti ollut tekijöille hauska kokeilu. Valitettavasti Ruuturouvan näyttelijän suuhun on iskostunut sama lässyttävä ote kuin yleisemminkin Ylessä: niin TV1:n naiskuuluttajien esittelyissä kuin vaikkapa TV2:n Punaisessa langassa, jonka juontaja käsittelee studiovierasta kuin tämä olisi aivoton lapsi.
==============================================
Muistikuvaputken näytteet ja jaksot ovat olleet sieltä täältä arkistoista poimittua viihdeaineistoa. Ylen Revon kaudesta, informatiivisesta ohjelmapolitiikasta tai valistuksen ajan ihanteisiin kuuluvasta 1960- ja 1970-lukujen ohjelmatarjonnasta ei saa käsitystä. Eikä muutenkaan pohdita television osuutta medioiden lähihistoriassa, suhdetta muihin medioihin tai vaikkapa urheilun valtavaa osuutta Ylen tarjonnassa.
Anteeksi: sana pohtia on aivan väärä, sillä Muistikuvaputki sopisikin esitettäväksi paremmin TV2:n Pikku kakkosen yhteydessä. Niin lapsellinen sarja on käsittelyltään.
Muistikuvaputkessa tavalliset katsojat puhuvat lapsuuden tv-kokemuksista tyyliin "kyllä kansa muistaa". Menetelmä on varmasti kunniallinen, kuvastaa muutenkin Ylen nykyistä linjaa reivata viihteellisyyden tieltä kaikki ajattelu, kaikki syvempi yhteiskunnallisten asiakokonaisuuksien ja valtasuhteiden tarkastelu.
Ajatellaanpa vaikka "naapurin pojan" Arto Nybergin sunnuntai-illan haastatteluohjelmaa, jota tuottaa Production House. Se on löysää ja innotonta, väsynyttä jutustelua. Studiovieraita kutsutaan paikalle ikään kuin kyselijällä olisi hinku täyttää tunnetuilla nimillä vieraskirjansa.
===========================================
Muistikuvaputki kuten viime kesän dokumenttiuusinnat tai aikaisemmat tv-draamojen uusinnat omalla tavallaan nakertavat pohjaa Ylen tv-toiminnan nykyiseltä uskottavuudelta. Esimerkiksi Muistikuvaputken jakso, jossa käsiteltiin menneiden vuosien lastenohjelmia, osoitti aivan selvästi, miten takavuosikymmeninä Ylessä oli luovia ohjelmantekijöitä, ohjaajia ja käsikirjoittajia, jotka työstivät omia ohjelmia ruutuun. Nykyisin Ylessä luuraa eri sortin päälliköitä. Ei ihme, koska ohjelmanteko on ulkoistettu pikkufirmoille.
On surullista ajatella television lastenohjelmien nykyistä suppeaa ja laadutonta tarjontaa. Pikku kakkosta vaalitaan, mutta muuten Yle on luovuttanut lastentarjonnan lähes kokonaan kaupallisten kanavien Disney-panostuksille. Siis amerikkalaiselle roskalle. Eikä kukaan skribentti puhu lastentarjonnan alennustilasta, ei ole puhunut sitten edesmenneen Jukka Kajavan.

Ajankohtainen kommentti

Lehdissä on valitettu Linnan juhlien Yle-televisionnin kehnoudesta. Totta oli, että selostajat eivät tunteneet käteltäviä, alkupuolella kotkatsomoihin levisi piinallinen hiljaisuus. Ei ollut mitään kerrottavaa, kun kotiläksyjä ei oltu tehty eikä vieraiden kuviin tutustuttu. Vai mistä oli kysymys. Vasta myöhemmin ääneen päässeen Ari Hakahuhdan pelastusselotus nosti tv-taltioinnin kohtalaiselle tasolle.
==========================================
Kun kirjoittajilla ei ole käsitystä Ylen nykyisen ohjelmatarjonnan kokonaistilasta (katsotaan joku dokumentti ja uutiset), on turha mennä valittelemaan Linnan juhlien -taltiointia.
Jos seuraa edes hiukan tarkemmin ja eri kanavia analysoiden Ylen nykyistä ohjelmatarjontaa, niin ei tarvitse olla mikään neropatti, jos huomaa, miten pääkanavat on valjastettu viihteellisiksi. Eikä Ylen Linnan juhlat -ohjelmassa nimeksikään puututtu yhteiskunnallisin kysymyksin tai pantu mm. poliittisen eliitin edustajia ahtaalle, vaan toimittiin kuin viihdelehtien juorutoimittajat. Vastapainona sentään MTV3: n päivää myöhemmin tulleessa Linnan juhlat -lähetyksessä haaastattelijat pystyivät tekemään paljon syvällisempiä kysymyksiä.

torstaina, joulukuuta 06, 2007


Hengetön, raaka Raja 1918



Viime jutussa viittasin jo Lauri Törhösen ohjaamaan ja Jörn Donnerin tuottamaan Raja 1918 -elokuvaan, jossa katseet on suunnattu tasavallan alkuaikoihin. Kävimme sitten katsomassa Donnerin alkuperäisideaan perustuvan, Törhösen ja Aleksi Bardyn kirjoittaman elokuvan Tennispalatsin isossa ykkössalissa. Klo 17.45 alkanut maanantai-illan näytös ammotti tyhjyyttään.
Raja 1918 sivuaa kansalaissotaamme, jossa - kuten on sanottu - veli nousi veljeä vastaan. Suoranaisesti elokuva ei ole kansalaissodan (tai sisällissodan tai luokkasodan) kuvaus, vaan sijoittuu itsenäistyneen Suomen itärajalle (sitä ei paikallisteta). Sinne raja-asemalle nuori suomenruotsalainen aatelismies, Kapteeni von Munck (Martin Bahne) saapuu pitämään kuria ja järjestystä.
Itänaapuri on juuri joutunut bolshevikkivallankumouksen kynsiin, joten venäläisiä alkaa pyrkiä rajalta länteen. Komentoa pitävä kapteeni alaisineen huolehtii siitä, että osa pääsee, osa palautetaan ja osa joutuu karanteeniin.
Lauri Törhönen ei ole Suomen parhaita elokuvaohjaajia. Hänen elokuvansa Palava enkeli (1984, Tropic of Ice – Jään kääntöpiiri(1986), Riisuminen (1987), Insiders (1988), Ameriikan Raitti (1990, Kasvoton mies (1995) ja Hylätyt talot, autiot pihat (2000) eivät ole vakuuttaneet. Oikeastaan vain kasinoajan nuorta eliittiä kuvaava Insiders on jollakin tavalla kiinostava. Törhösen vika on ohjauksen löysyys, romanttiset paisuttelut, patetia ja kyvyttömyys henkilöohjaukseen.
Aleksi Bardyn nimi tekijäluettelossa herättää aina epäilyjä. Bardy on käsikirjoituksen (elokuva, tv) ammattilainen, ei siinä mitään pahaa, mutta hän tyytyy pinnalliseen juoksutukseen ja kamalimpien kliseiden esittelyyn. Kuten jokin aika sitten vastenmielisessä Hymypojassa.
==============================================
Raja 1918 on innoton ja hengetön. Sitä katsoessa miettii, miksi elokuva on tehty. Onko se tehty vain Donnerin isän muiston vaalimiseksi vai Suomen 90-vuotisjuhlaelokuvaksi? Vaikea sanoa mitään varmaa, koska elokuva jättää katsojan kylmäksi. Pasifistia se hirvittää, vaikka se "romanttinen draama" olisi kuinka totta fiktion kaavussa.
Raja 1918 on äärimmäisen raaka ja väkivaltainen elokuva. Tiedän, että sota on raakaa, väkivaltaa hurjimmillaan, mutta Törhönen ja Donner ovat tehneet elokuvan, jossa raakuudet, teloitukset ja listimiset, ampumiset ja muut tihutyöt on kuvattu itsetarkoituksellisesti. Ikään kuin täysin käsittämättömillä teloituksilla yritettäisiin saada elokuvateattereissa viihtyvä nuoriso kotimaisen filmin pariin. Ei taida ottaa tulta.
Rakkaustarinaakin yrittelevän, traagisen Raja 1918 - elokuvan näyttelijätyö on kivuliasta. Martin Bahne on pääosassa persoonaton. Minna Haapkylän enkelihiuksisesta opettaja Linnusta on tehty Kalevalan Aino, Ranskan vallankumouksen sankaritar ja Niskavuoren Ilona samassa persoonassa. Oikea kiiltokuva. Tommi Korpelan haavoittuneella punikilla on kai haluttu muistuttaa, että vallankumous syö aina lapsensa. Vain Lauri Nurksen tappajasotilas ansaitsee puhtaat paperit.
Yhden positiivisen huomion teen: Raja 1918 muistuttaa, miten noihin aikoihin ruotsinkielisen luokan asema ja valta oli vielä suuri Suomessa. Ehkä se osoitetaan tahattomasti, mutta perille menee.

Ajankohtainen kommentti

Yleisradiossa etenee säästövimma. Toimitusjohtaja esittelee jatkuvasti uusia säästökohteita. Totta, että toimitusjohtajat säästävät ja saneeraavat, irtisanovat ja karsivat suomalaisissa firmoissa, mutta samalla he myös etsivät uusia kohteita ansaintavirralle. Yleisradiossa ei kasvateta kassavirtaa, vaan yritetään pysyä tasapainossa.
Viestintäviraston juuri tulleen tiedon mukaan tv-lupien hankinta on kääntynyt pieneen nousuun kesän ja alkusyksyn notkahduksen jälkeen. Virasto on myös arvioinut, että ainakin 200 000 taloutta katsoo Suomessa lupamaksutta televisiota. Siitä voi päätellä, että lovi Ylen budjetissa on iso.
=============================================
Säästövimma aikoo purra nyt Ylen ruotsinkieliseen uutis- ja ajnkohtaistoimitukseen. Se halutaan "alistaa" suomenkieliseen uutistoimitukseen. Onko säästövimma vain veruke, sillä aikooko Yle alistaa pirteän, älyllisen ja analyyttisen ruotsinkielisen uutis- ja ajankohtaistoiminnan viihteellistyneeseen suomenkieliseen uutistarjontaan.
Eikö tämä ole tasapaistämistä ja yksipuolistamista. Kohta Suomessa on vain pari tiedonvälityksen monopolia - ison ylikansallisen konsernin Helsingin Sanomat ja eduskunnan radio Yle. Eikä Ylen sisällä enää suvaita monipuolisuutta ja moniarvoisuutta ohjelmatoiminnassa, vaan kaikki valetaan samaan muottiin?
=============================================
Antakaa FST:n hoitaa oma ohjelmatoimintansa. Eikö se ole kirjattu yleisradiolakiin. Ja koska FST:llä on oma kanavansa FST5, niin ruotsinlkieliset uutislähetykset eivät enää häiritse ykköskanavalla "hurrien vihaajia".
Antakaa vähemmistöjen elää! Hyvä ihme, tuntui surulliselta, kun laadukkaaseen tasoon viime aikoina päässyt, Kauppalehden tilaajille lauantaisin tullut Presso jouduttiin lopetamaan. Siitä lehdestä olisi voinut tulla edes pieni vastapaino HS:n valtavalle vallalle. Niin ei käynyt, vaan Suomi yksipuolistuu kovaa vauhtia: Isot isonevat, rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät ja pienet kuolevat.

torstaina, marraskuuta 29, 2007

Itsenäisyyspäivänä Suomi on sodassa


Elokuvateatterit ja televisio juhlii Suomen 90-itsenäisyyspäivää sotakuvauksilla. Edvin Laineen kollektiivista suomalaista muistia hellivä Tuntematon sotilas (1955) uusitaan jälleen televisiossa itsenäisyyspäivänä. Väinö Linnan romaaniin perustuva sotakuvaus konekiväärikomppanian vaiheista jatkosodassa on noussut oikeutetusti kansakunnan kaapin päälle. Rauni Mollbergin versio (1985) ei ole saavuttanut samanlaista asemaa, mutta voitaisiin sekin uusia joskus itsenäisyyspäivänä ja laittaa Laineen elokuva muutamaksi vuodeksi hyllylle.
Toinen itsenäisyyspäivän suomalainen sotaelokuva on Åke Lindmanin realistinen, todella erinomaisesti ohjattu Etulinjan edessä (2004), jossa kuvataan suomenruotsalaisen jalkaväkirykmenttti JR 61:n vaiheita jatkosodan aikana Syvärillä ja Kannaksella. Tapahtumavuodet ovat 1942 - 1944.
Åke Lindman ohjasi elokuvalleen jatko-osan Tali-Ihantala, joka tulee itsenäisyyspäiväksi ensi-iltaan elokuvateattereihin. Tosin nyt ei voi puhua kokonaan Laineen Tuntemattomassa ikimuistettavasti Lehtoa esittäneen Lindmanin omasta ohjauksesta. Jalkapalloilijanakin 1950-luvulla mainetta saavuttanut ohjaaja ja näyttelijä Lindman sairastui, joten Sakari Kirjavainen ohjasi Tali-Ihantalan loppuun.
Vähän ennen itsenäisyyspäivää saa kinoissa ensi-iltansa Jörn Donnerin tuottama ja Lauri Törhösen ohjaama Raja 18, jossa käsitellään kiperiä valkoisten ja punaisten suhteita sisällissodan aikana. Törhösen näkemys on objektiivinen, toteutus realismia.
=======================================================
Kaiken kukkuraksi Suomi viettää itsenäisyyspäivänä todellista teatteritapausta, vuosikymmenen tapausta, joka asettaa eliitin juhlinnan Linnassa aivan uuteen valoon. Sain nähdä ennakkona (26.11) Kansallisteatterissa Kristian Smedsin, nuoren teatterisukupolven ohjaajan Tuntemattoman sotilaan. Smeds on päivittänyt hurjalla, vimmaisella ja kaaoksen dymaniikkaa pursuavala ohjaustavalla Väinö Linnan romaanin. Samalla myös Edvin Laineen elokuvaversion. Smedsin teatteriteon uskoisi myös houkuttelevan nuorisoa teatteriin. Saleissa istuu usein vain meitä harmaantuneita.
Kristian Smedsin Tuntematon on täynnä kollektiivista muistiamme liikuttavia, "tuttuja" kohtauksia (3 sotilasta kurin risteillä viholliskoneiden lähestyessä), mutta on se myös myytin rikkirepivä, anarkiaa hautova ja tähän päivään (Irakin sota) viittaava teatteriesitys.
Kristian Smedsin ohjaus on oivalluksien juhlaa, aina huimasta juopottelukohtauksesta (ämpärit) loppupuolen kiipeämiseen pylvääseen, jossa lausutaan näytelmän oleellisin repliikki: "Miksi ihmistä tapetaan." Sitä sopii kysyä niin sodassa kuin rauhassa.
Kristian Smedsin Tuntematon sotilas on pasifistinen mestariteos. Se murtaa myytin sodasta sankaritekojen matkana. Se herjaa kiillotettua, konsensuksen Suomi-kuvaa, mutta samalla se näyttää, mitä sota tekee ihmiselle, miten Suomikin kuolee ainakin hetkeksi jatkosodan tappion tantereilla. Loppukohtausten vyörystä ei kukaan voi olla eri mieltä. Smeds vaatii itsepintaisella nuoruuden idealismilla, että aseet riisutaan ja sodat lopetetaan.
Tuntemattoman sotilaan loppujakso assosioituu toiseen pasifististen sotakuvausten mestariteokseen. Eli Nicholas Rayn Katkeraan voittoon, joka valmistui 1958. Smeds laittaa konekiväärikomppaninasa miehet heittämään aseet pellolle vähän samalla tavalla kuin Curd Jurgensin näyttelemä majuri David Brand esittää inhonsa sotimiselle Rayn elokuvan lopussa irrottamalla sotilasläpyskän takistaan.
Kristian Smedsin Tuntematon on taistelukohtauksiltaan uskomaton teatteritaiteellinen ja -tekninen suoritus. Räiskettä riittää, se tehdään äänillä ja valoilla, sodan tuntu on käsinkosketeltava. Smeds käyttää myös nerokkaasti taustoina videokuvaa. Kameramies liikkuu näyttämöllä kuin olisi oleellinen osa ryhmässä. Musiikilliset valinnat ovat upeita, jopa humoristisia, campista (Ihanaa leijonat, ihanaa, Lemmenlaivan tunnari) aina sielua riistäviin kappaleisiin (Elämää juoksuhaudoissa, Finlandia).
Mutta Smedsin ohjaus on myös ryhmätyön analyysi. Kuten Howard Hawksilla (Rio Bravo, Hatari!) Smedisillä tutkitaan, miten ryhmä toimii, miten yksilö toimii ryhmässä. Siksi Kansallisteatterin esityksen näyttelijät ovat ehdottomassa avainasemassa. He ovat kaikki suurenmoisia, jo fyysisesti heidän työnsä on äärirajoja hipovaa. Miettii, montako kertaa he jaksavat viikossa vetää horjumatta esityksen. Ennakossa kaikki oli täydellistä.
Näyttelijkätyötä katsoessa ei enää halua verrata tämän ja tuon roolin esittäjää Laineen elokuvaversion "tähtiin", jotka kieltämättä olivat Linnan romaanin nuoria sotilaita vanhempia. Smedsin esityksessä Juha Varis tekee elämänsä roolin Rahikaisena, Antti Luusuaniemen Lammio on täysosuma, kuten Timo Tuomisen Koskela, Kristo Salmisen Hietanen tai Heikki Pitkäsen Riitaoja.
Ja vielä: Kristian Smeds maksaa omalla tavallaan velkojaan sellaiselle suurelle teatterigurulle Jouko Turkalle, joka on hänkin sovittanut Tuntemattoman näyttämölle. Eikä Smeds Linnaa päivittäessään ole minään hetkenä uskoton Linnalle. Eikä Aleksis Kivelle, Impivaaran veljeksille, joiden tapaista ryhmäkuvaa Tuntematon sotilas niin muodoin järjestelee kansallisena instuutiona pidetyn Kansallisteatterin isolle näyttämölle.

Ajankohtainen kommentti

Ylen ahdinko syvenee. Lupamaksuja jää saamatta 60 000 suomalaiselta - joko ei makseta tai on luovuttu televisiosta. Lain mukaan jokaisessa huushollissa jossa mököttää televisio täytyy olla myös tv-lupa.
Ylen talous ei kestä menetettyhjä lupamaksurahoja,joten toimistusjohtaja etsii uusia ja uusia säästöjä. Ohjelmatuotanto on melkein kokonaan ulkoistettu, irtisanomisia on tapahtunut, Musiikkitalon osuudesta on luovuttu raukkamaisesti ja nyt lopetetaan kanavia (niistä nuorille suunnattu Extra on osoittautunut rehellisyyden nimessä sudeksi).
Ylen säästöt iskevät eniten ruotsinkieliseen puoleen. Ei tarvitse olla hyvä ennustaja, jos sanoo, että FST:n asema hankaloituu jatkossa. Jäänee mietittäväksi, tarviiko Yle runsaiden tv-kanavien maassa neljää tv-kanavaa? Mitä Tohlopin kaupallistuneelle ja viihteellistyneelle TV2:lle tehdään? Pysyykö Yle Teema, jota ei kuulemma katsota ja jonka ainoaa olennaista antia syksyllä ovat olleet uusitut Mennyt maailma ja Kotiseutu, loistava uusi Saatana saapuu Moskovaan ja perjantai-illan Henry Rollins - show, kipakoiden vastalauseiden tv-virkistys.
Säästö- ja irtisanomispolitiikaan sijasta pitäisi ryhtyä miettimään, mitä me teemme tv-liupamaksulla muutaman viime vuoden aikana täysin muuttuneessa media-ilmastossa, jossa internet omii enemmän ja enemmän kuluttajan aikaa ja nettiä voi katselle taskussa kannettavalla kännykällä.
Ja onko oikein, että nuori joka katsoo maksullisia tv-kanavia tai pelkästään internetiä, eikä lämpene Ylelle, joutuu maksamaan tv-lupamaksun. Muistettakoon vielä, että Ylekin valtaa palveluilleen jatkuvasti uutta tilaa netistä.
Olisiko eduskunnan Yle otettava lopulta eduskunnan "haltuun". Maksetaan se verovaroista kuten muutkin kulttuurilaitokset. Tietenkin sillä ehdolla, että Yle palaa julkisen palvelun yhtiöksi. Viihteellistynyt Yle liikkuu huolestuttavasti samoilla ohjelma-apajilla kuin kaupalliset tv-kanavat MTV3 ja Nelonen, joiden katsojamäärien kerrotaan pudonneen. Ylellä ne ovat kasvussa. Eikä syy voi olla vain erinomainen uutis- ja ajankohtaistarjonta.

lauantaina, marraskuuta 24, 2007


Musta jää petti



Petri Kotwica on ohjannut lukuisia lyhytelokuvia. Kaksi vuotta sitten Kotwica toteutti ensimmäisen näytelmäelokuvansa, nuorisokuvauksen Koti-ikävä. Siinä herätti kysymyksiä liiottelu ja epäuskottavuus, väkisin sommiteltu raakuus.
Musta jää on Kotwican toinen näytelmäelokuva. Elokuva tapahtuu pääkaupunkiseudulla. Outi Mäenpää esittää erikoislääkäri Saaraa, jonka aviomies Leo (Martti Suosalo) on arkkitehti ja naistenmies. Kondomipakkaus herättää vaimon epäilyt, ja totta tosiaan Leolla on suhde alle kolmikymppisen oppilaansa Tuulin (Ria Kataja) kanssa. Tuuli toimii iltaisin taekwondoryhmän ohjaajana. Sinne Saara liittyy voidakseen ottaa selvää miehensä uskottomuudesta ja kehitellä koston kuvioita.
=========================================================
Musta jää on valmistunut kansainvälisenä yhteistyönä. Se halutaan Euroopan markkinoille. Petri Kotwica on kertonut kirjoittaneensa käsikirjoitusta vuosia. Elokuvan nähtyään tulee siihen johtopäätökseen, että eiköhän ensimmäisen kirjoitusvuoden ensimmäinen käsikirjoituskerta olisi ollut paras lähtökohta.
Elokuva on olevinaan psykologinen trilleri. Kuitenkin sen psykologia vaikuttaa pettävältä. Epäuskottavuus näkyy tarinan kehittelyssä kuin dialogiossa. Vuoropuhelu muuttuu usein lähes naurattavaksi. Henkilöt ovat kliseekimppuja. Syntyy kohtauksia, jotka painuvat farssin puolelle. Tekijä ei ole kyvykäs kirjoittamaan ja ohjaamaan elokuvaa.
Näyttelijävalinnat ontuvat. Outi Mäenpää yrittää liikaa. Martti Suosalo on väärässä roolissa. Ria Kataja onnistuu kolmikosta parhaiten, mutta miten voi ymmärtää sivuosien raakilemaisia luonnosteluja - Ville Virtanen ja Sara Paavolainen ovat täysi ulalla arkkitehti-lääkäripariskunnan ystävinä.
===========================================================
Muuten: Jos hiukan mahtipontiselta kuulostava musiikki jätettäisiin pois, niin Musta jää tuskin kulkisi eteenpäin metriäkään.

Lisähuomio:

Katsoin Mustan jään Kinopalatsin kakkossalissa.Teatteri on viihtyisä kohtauspaikka, jossa asiakas voi ostaa popcornia, makeisia ja juomia ennen elokuvaa. Oheistuotteiden ostosta on tullutkin nykyelokuvakatsojan tärkein riitti.
Kinopalatsi on Tennispalatsin ohella ainoita toimivia elokuvateattereita Helsingissä. Molemmissa teattereissa ohjelmisto määritellään Hollywoodin käskyjen mukaan. Kotimaisia uutuuksia otetaan tietenkin ohjelmistoon, mutta laatuelokuvat ja eurooppalaiset ovat vähemmistössä.
Tuntuu surulliselta ajaa ratikalla Lasipalatsin ohi ja nähdä mihin rappioon kuuluisa Bio Rex - sodan jälkeen se oli suomalaisten elokuvien ensi-iltanäyttämö - on pudonnut. Ei toimintaa, kuin joskus elokuvaviikkojen aikana.
Kun puuhakas, syvästi filmihullu ja ketterä elokuvaliikemies Freddy Kamras kuoli, niin Helsingin elokuvakartalta poistui ainoa teatterikompleksi, joka keskittyi laatuelokuvaan. Siis Mikonkadun Kaisaniemenpuiston puoleinen Bio City.
Itsekin olemme huomanneet, että Bio Cityn mentyä on hyvin vähän tarvetta lähteä sunnuntaina leffaan. Kino Engel vielä sinnittelee, mutta kuinka kauan?
Helsinki on olevinaan metropoli, mutta sen elkokuvateatteritarjonta on surkeaa. Tänne tulevat ulkomaalaiset ihmettelevät sitä. Ei me voida vaatia Pariisin tai Lontoon tasoista monipuolista tarjontaa, mutta jotakin sentään, jotakin sysäkettä elokuvataiteen kokemiseen.
Vai onko niin, että yhä uudet sukupolvet siirtyvät dvd:n käyttäjiksi. Nyt se on vaihtoehto, koska kotiteatterit yleistyvät ja seinälle voi heijastaa elokuvan aika mallikkaassa visuaalisessa kunnossa.

Ajankohtainen kommentti

Kirjastonhoitaja Heikki Poroila on kirjoittanut pampfletin oman alueensa sensuurimentaliteetista. Tiina Länkinen esittelee kirjasen Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa (21.11.2007). Jutun otsake on paljonpuhuva: "Ei pornoa kirjaston hyllyille".
Jutusta selviää, että Poroila on tuohtunut, kun kirjastot eivät anna tilaa pornolle ja väkivallalle. Entistä kultturiministeriä Tanja Karpelaakin sivautetaan, koska hän yritti saada eston kirjastojen tietokoneisiin.
Ymmärsin, että Poroila (ja Länkinen) vaativat kirjastojen hyllyille ja tietokoneisiin täydellistä vapautta alentaa ihmisyys nollapisteeseen. Ehkä Poroila vaatii seuraavassa kirjasessaan lapsiponroa kirjastoihin.
===================================================
Kuka tarvitsee rikollista roska-aineistoa kirjastoihin. Kyllä halukas saa sen omalle tietokoneelleen. Voi tietysti ajatella, että kirjastoa käyttävät usein kansalaiset, joilla ei ole varaa ostaa kirjoja eikä kotona nökötä oma tietokone. Nyt heidän pitäisi saada lainata pornolehtiä - ja kasetteja kirjastosta tai katsella satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia pornosivuja kirjaston tietokoneen ruudulta.
Ei kai suomalainen kehtaa avata nytkään noita sivuja, sillä ainakin meillä Vuosaaressa tietokoneet ovat yleisessä kirjastotilassa, jossa jokainen voi ohi kulkiessaan vilkaista -jos haluaa - mitä sivua henkilö katsoo. Haluavatko Poroila (ja Länkinen) näin Jokelan jälkeen kirjastoihin pornohuoneita, joissa voi katsella kasetteja ja tiirailla pornolehtiä.
Eikö pampfletin tekijän kannattaisi olla huolissaan kirjastomäärärahoista ja kirjastovirkailijoiden huonosta palkkauksesta. Eikö kukaan kirjoita kirjasta, jossa vaadittaisiin enemmän kappeleita laatukirjoista hyllyille, jotta lainausjonot pienentyisivät? Uutta kotimaista kirjallisuutta on lähes mahdoton saada heti lainaan kirjastosta.
Enkä ymmärrä, miksi pitää vaatia "väkivalta-aiheisia teoksia" kirjastoihin. Käykääpä joskus kirjastossa: siellä asioivat köyhät, pienituloiset ja eläkeläiset sekä suuressa määrin nuoret ja lapset. Eikö heitä pitäisi johdattaa hyvän kirjan, elokuvan ja lehden pariin? Miksi kukaan ei tee pamflettia laadun ja arvokkaan puolesta?

perjantaina, marraskuuta 16, 2007

Pehmeät arvot kunniaan!



Yle Urheilun kiekkoasiantuntija, Turussa teatterinjohtajanakin käväissyt, Suomessa, Sveitsissä ja Chicagossa valmentanut Alpo Suhonen tunnetaan humanistisesta elämänkatsomuksestaan. Monet ihmettilivät, kun SM-liigan hännille juuttunut Pron Ässät palkkasi Suhosen uudeksi päävalmentajaksi: Mitä pehmeiden arvojen mies tekee kovien äijien kaukalossa. Voisi vastata: Jos tässä on kylvetty muutoksen siemen?
Alpo Suhonen on kirjoittanut myös kolumneja Helsingin Sanomien urheiluosastoon. Hän paukutti viimeksi tykillä: Jääkiekon henkinen tila on rappiolla, voittamisen kulttuurion ainoa tavoite, samoin korostunut väkivalta kiekossa, välinpitämätön suhtautuminen dopingiin, huumeisiin ja alkoholiin.
Suhosen kolumniin eivät ainakaan kiekkojohtajat ole tarttuneet. Jere Karalahden tapauksesta ollaan hiljaa, koska se on kiusallinen, mutta ei sitten Suhosen teesien taaksekaan nousta, koska kiekkoväki haluaa säilyttää oman väkivaltamaailmansa suojattuna lintukotona. Jos syntipukkeja hateaan, niin niitä löydetään ulkomaalaisista - kuten Kummola kuumakalle Matt Nickersonista.
===========================================
Miksi kirjoitaan otsakkeeni alla jääkiekosta?
Siksi, että Jokelan tragedian jälkeen Suomessa on herätty tarkkailemaan asioita ja ilmiöitä hiukan entistä rehellisemmin. Alpo Suhosen kolumnin vastasi samassa lehdessä, jossa humanistin pesti Poriin julkaistiin, Kiekko-Espoon Juniorit ry:n puhjeenjohtaja Pertti Järvenpää. Hän puolusti syvästi suomalaista kiekkomaailmaa, mutta hänen kirjoituksetsaan löytyi muuan lause, joka sopii napakasti tähän meidän nykyiseen arvomaailmaan - oli kyse kiekosta tai jostakin muusta inhimillisestä toiminnasta. Järvenpää kirjoitti: "Jokelan tapahtumien jälkeen luulisi kaikkien jo vihdoin tajuavan, mitä aktiiviset nuoret tarvitsevat toimintaelokuvien ja taistelupelien tilalle. Tilaa ja mahdollisuuksia mielekkääseen harrastukseen."
Elokuvakriitikkona olen aina vastustanut toiminta- ja väkivaltaelokuvia. Olen hyväksynyt monet väkivallan kuvaukset (esim. Peckinpahin Hurja joukko), jos niissä väkivalta asetetaan yhteiskunnallisiin ja poliittisiin yhteyksiinsä. Mitään nykyisten toiminta- ja kauhuelokuvien väkivaltabalettia (Haloween, Kill Bill) en hyväksy koskaan. Olkoon ohjaaja vaikka mikä nero tahansa. Jos hän kilvoittelee vain toiminnan ja väkivallan jippojen keksimisessä, niin luonteessa täytyy olla jotakin vikaa.
======================================
Itsekin tunnen urheilua niin lapsuuden ajan futismaalivahtina kuin 1990-luvun alkupuolelta Grifk:n juniorien joukkueenjohtajana. Ihmettelin jo silloin, miksi junnujen vanhemmat eivät iskosta lapsiinsa muita arvoja kuin urheilun ja toiminnaan. Erään silmälääkärin, Suomen huipun, poika pelasi joukkueessamme. Kerran matsin aikana silmälääkäri-isä tuli puhumaan minulle: "Ihmettelen, että kannatat niitä naisten elokuvia, miksi et suosi toimintaa, miesten juttuja."
Tuo toteamus elää vieläkin mielessäni. Siinä on pähkinänkuoressa kasvatusmalli, oppimismalli, josta Espoon kiekkojuniorien Pertti Järvenpää vaivihkaa varoitti. Nuoret urheilijanalut pitää saada kokemaan muutakin kuin kiekkoa tai futista, väkivaltaleffoja ja sotapelien maailmaa.
Ajankohtainen mahdollisuus olksi pian kirjallisuuden Finlandia-palkinnon jakotilaisuus. Miksi sitä ei järjestetä Messuhallissa tai Harkimon Areenassa. Kutsuttaisiin sinne kaikki Helsingin koulujen yläasteen ja lukion oppilaat. Saisivat kosketuksen kirjaan, jos tilaisuus olisi hyvin järjestetty. Ei vain palkinnon saajan esittelyä, vaan puhetta kirjasta ja vaikka hienoja tanssi-ja musiikkiesityksiä. Nuortenkin haastatteluja. Nuorten esityksiä.
Eli: murretaan eliitin valta. Annetaan nuorille uusia malleja, uusia viirkkeitä. Uskon tähän, sillä jos Jokelasta jotakin positiivista haluaa etsiä, niin tiedotusvälineissä, televisiossa eritoten nuoret saivat vihdoinkin kasvot. Tiistain 13.11 Ajankohtaisen Kakkosen ja keskiviikon 14.11 A-Studion haastattelemat nuoret osoittivat uskomatonta fiksuutta ja älykkyyttä. Kyllä täällä kaikesta ympäröivöstä viihteellisestä virikepaskasta huolimatta suurin osa nuorista kasvaa tunteviksi ja älyäviksi ihmisiksi. Sivistyksen janoakin löytyy.
==================================
Palasin Suomen Cupin loppuottelusta sunnuntaina 11.11. - onnea Tamu - Finnairstadionilta ratikan kautta Rautatieasemalle.Laskeuduin rullaportaat alas metroasemalle. Elokuvajuliste uudesta Halloweenista, jossa luvattiin verilöylyn alkavan, oli poistettu seinältä. Jotakin häpyä vielä löytyy. Kun vielä älytön veri ja väkivalta poistetaan elokuvateattereista ja television myöhäisilloista, niin voimme olla tyytyväisempiä. Antakaa hyvät päättäjät, mainosmiehet, tuottajat, palvelujen tarjoajat, tv-yhtiöiden klopit nuorten hinautua vähitellen pehmeiden arvojen maailmaan. Minun lukioaikana se oli enemmän sääntö kuin poikkeus, vaikka hiukan tajusimme ihmisen pahuudesta, hiukan tiesimme, että maailma ei ole idylli.
Silti nuoren pitää päästä unelmoimaan paremmasta, hyvästäkin.

perjantaina, marraskuuta 09, 2007

Viattomuuden aikaa ei ole ollut


Keskiviikkoiltapäivällä istun metrossa. Olen menossa Vuosaaresta keskustaan hoitamaan asioita. Sen jälkeen siirryn Töölön Pallolentälle seuraamaan meille vuosaarelaisille äärettömän tärkeää futisottelua Viikingit-Rops. Eli putoaako meidän joukkueemme vai nouseeko Rovaniemellä 1-0 voiton ottanut Rops Veikkausliigaan.
Saan metrossa viestin, että Tuusulan Jokelassa on ammuskeltu. En nykyään enää pidä televisiota päivällä auki, vaan kuuntelen digisovittimen radiopuolen kanavalta 3 Ylen klassista. Olen siis ollut uutispimennossa, ja viestin saatuani luulen, että Jokelassa on joku mies ammuskellut talonsa ovella.
Karmea todellisuus paljastuu lopulta Töölön Pallokentällä. Saan tietää pojaltani, mitä on todella tapahtunut, ja ennen ottelun alkua pidetään puolen minuutin hiljainen hetki Jokelan koulusurman uhreille. Ei siinä oikein jaksa seurata futismatsia, ja kun Rops tekee ekapuoliajalla maalin, homma alkaa näyttää selvältä. Vuosaarelaiset putoavat Ykköseen ja kenttäolosuhteidensa kanssa tappeleva Rops nousee Veikkausliigaan. Saako sitten lisenssin, koska kenttäolosuhteita ei Rovaniemellä ole laitettu kuntoon vuosiin. Tapaan kentän laidalla rehellisen kansanedustajan ja Pohjoisen pojan Esko-Juhani Tennilän, joka vakuuttaa että Rovaniemen kenttäolosuhteet laitetaan kuntoon. "On pakko."
====================================
Ottelun jälkeen laskeudun rullaportaita Rautientorilta alas metrotunneliin. Silmiini pistää seinälle asetettu, ensi-iltaan tulevasta elokuvasta kertiva mainosjuliste: "Halloween. Verilöyly voi alkaa." Kyllä se tuntuu pöyristyttävältä Jokelan tapahtumien jälkeen. Että taas helsinkiläiseen porpcorn-elokuvateatteriin tuodaan kauhufilmi, jossa silmitön tappaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus.
Totta: En jaksa enää vaahdota fiktiivisestä väkivallasta. Katsoin sitä 41 vuoden työrupeamani aikana tolkuttoman paljon. Kirjoitin ainakin 12 000: sta elokuvasta. 1960-luvun lopulla Arthur Pennin Bonnien & Clyden jälkeen väkivalta oikein ryöpsähti valkokankaalle. Hidastetuista väkivaltakohtauksista tuli muoti-ilmiö. Sen jälkeen väkivalta on ollut keskinen osa Hollywood-tuotantoa.
Kyllä minä tiedän, että väkivalta myy. Meissä ihmisissä on viehtymys pahaan, karmeaan, kauhuun. Eihän Hollywoodissa muuten tuotettaisi väkivaltaa. Suomen Renny Harlinkin lähti Hollywoodiin ohjaamaan väkivaltaa. Ja nyt Jokelan tragedian jälkeisenä kolmantena päivänä Helsingin Sanomissa haastatellaan uuden Halloween-elokuvan tekijää. Tämä tekijä Rob Zombie sanoo, ehkä tahattomasti, mikä on elokuvan tekemisen tarkoitus tänään: "Kaikki elokuvat ovat eksploitaatiota - niissä valitaan aihe, tehdään elokuva ja odotetaan, että ihmiset maksavat rahaa."
================================
Hyvät lukijat! Olen nähnyt viime vuosina törkeitä väkivaltakohtauksia. Loputtomiin. Siis todellakin loputtomiin. Television myöhäisilta on perjantaisin ja lauantaisin täynnä väkivaltaa. Sitä esitetään, koska keksittin nerokas tapa välttää vastuuta: K-15 -logo. Ei se ole ainoa syy, mutta sillä vältät vastuun. Eli: televisiosta tuli väline, joka ei pyri hyvään, vaan pahaan. Koska se myy.
Jokelan koulusurmien yhteydessä harva on viitanut tähän fiktiivisen väkivallan massiivisen olemassaoloon. Se ei tehnyt minusta tappajaa, mutta saattaa purra haitallisesti vaikutuksille alttiiseen ja herkkään ihmisyksilöön. Ja nuoreen, jonka kokemus- ja tietomaailma on vasta kehittymässä. Ja nyt välineitä on niin paljon. Minun lukioaikana meillä Kajaanissa ei näkynyt vielä televisiota.
Voisi sanoa, että elokuvan ja television jälkeen internetistä on tullut uusi luonto, joka tarjoaa paljon kaunista ja tarpeellista, tietoa ja opastusta, mutta iskee myös säälittä, iskee kuin myrsky, jolle ihminen ei voi mitään. Ja silloin ovat heikoimmat taimet vaarassa.
Olemme tienneet tutkimusten johdosta jo 1960-luvulta, että elokuvalla on vaikutusta meihin katsojiin. Nykyään tätä väheksytään, koska kaikki haluavat huolehtia sananvapaudesta, eikä kukaan halua ottaa vastuuta. Koska ubiikin, äärimmäisesti katetun tietoyhteiskunnan operointiväline (televisio, internet, mobiili) on nykyään yhtä kuin ansaintalogiikka. Raha ratkaisee, pörssi kristallisoi voitot. Arvokeskusteluille ei ole enää sijaa, valistuksesta puhumattakaan.
================================
En halua sensurointia, tiedän että nettiä vasta on turha edes lähteä kontrolloimaan. Mutta syistä ja seurauksista saa ja pitää keskustella. Meiltä aikuisilta, vanhemmilta ja vanhoilta on ehkä unohtunut, että netti on koulunuorisolle nyt yhtä luonnollinen väline kuin valkokangas tai Radio Luxemburg meille silloin taannoin. Me viritimme radioaseman peiton alla yöllä ja kuulimme, kuinka Elvis lauloi Jailhouse Rockin. Me maksoimme pääsylipun elokuvateatteriin, jos saimme isältä rahaa. Nyt isä on ostanut pojalleen tai tytölleen tietskarin: Sen jälkeen kaikki on ilmaista.
Jokelan massamurhaaja oli hakenut mallit netistä ja Yhdysvalloista. Meillä ei usein tajuta, että USA on valtava maa, jossa tapahtuu hyvää ja pahaa. Se on rikas, älykäs, keksivä, luova ja etenkin takavuosina elokuvan, kirjallisuuden ja musiikin alla uskomattomia taiteellisia suorituksia tuottanut maa. Mutta siellä rotujen ja kansakuntien, rikkauden ja köyhyyden, eriarvoisuuden ja eliitin sulastusuunissa tapahtuu paljon ikäviä asiota.
Netti on kymmenen-kahdentoista vuoden ajan räjäyttänyt sen ulotuvillemme. Tuossa maisemassa samoavan täytyy olla valpas ja harkitseva. Tuskin me voimme sille mitään, jos sairaan mielen omaava abiturientti alkaa vainoharhoissaan ja yli-ihmismentaliteetissaan kuvitella olevansa Jumala tai Saatana, jolla on lupa tappaa.
Silti ihmettelen, miksi suomalaisten koulujen rehtorien edusmies Peter Johnson on lähes ainoa, joka näinä tuskan päivinä on rohjennut viitata nuortenkin ympärillä velloviin kuvallisen maailman sykleihin: "Käyttäytymismalli on suoraan Amerikasta, minkä takia piitää perätä uutisvälityksen, viihteen ja median vastuuta." (HS 9.11. 2007)
Me voisimme luoda pelisääntöjä, sivistynyttä ja valistunutta valmiutta nettiin. Siis palveluntarjoajien yms. saiteille. Se on varmankin toiveajattelua, sillä ei sitä luotu Hollywoodiinkaan. Vain raha näyttää oikeuttavan pelisäännöt, ja ne viittaaavat ahneuteen ja voitonpyyntiin. Rikolliset teotkin hyväksytään (kts. netin pornotarjonta tai lääkekauppa), koska rikos on elokuvaohjaaja John Hustonin mukaan inhimillisen yritteliäisyyden vasenkätinen muoto.
===============================
Otsakkeeni on: Viattomuuden aikaa ei ole ollut. Ärsyynnyin joidenkin kolumnistien kirjoituksista, jotka ilmoittavat Jokelan koulusurman jälkeen, että viattomuuden aika loppui nyt. Paskat, se loppui Suomessa jo kansalaissodassa, sillä mitä enemmän olet lukenut siitä ilmestyneitä kirjoja ja tutkimuksia, olet joutunut tajuamaan, että me suomalaiset olimme todellisia tappajia. Eikä talvi- ja jatkosota puhdistaneet kilpeämme. Ja ajatellaanpa, miten paljon täällä tapetaan ja murhataan, kotona ja kylillä. Tilaston mukaan me olemme Euroopan tappajakansaa. Ja aseitakin on kolmanneksi eniten maailmassa.
Eikö tämän pitäisi jo herättää päättäjät: Jonkinlaista kontrollia tappoaseiden saantiin; hiukan herpaantumista metsästykseen, jossa isä opettaa pojalleen aseenkäytön salata (lue: väkivallan); luokkakoot kouluissa pienemmiksi; ei metallinpaljastajia vaan opastavaa ja auttavaa henkilökuntaa kouluun; luokaton lukio pois ja lukio jälleen entiseksi opinahjoksi, jossa nuori tietää, missä tunnit pidetään ja oppii tuntemaan opettajansa; rahaa mielenterveystyöhön (Suomi pursuaa nykyisin rahaa); nuorten pahanolon lievittämiseen uusia yhteisöllisiä rarkaisuja (koulu ei saa olla vain suoritusyhteisö); tv-kanavat ja netin palveluntarjoajat arvokeskusteluun. Ja puhdistus Hollywoodissa: uusi humaani, taiteellisesti ajatteleva ja rahan valtaa torjuva sukupolvi tuottajien, käsikirjoittajien ja ohjaajien palleille.

torstaina, lokakuuta 25, 2007

Muuttiko digipamaus mitään?



Elokuussa saatiin - vihdoinkin - tutkimustulosta digisovittimen mahdollistamien digikanavien katselusta. On sitä tulosta odotettu aikaisemminkin, mutta mitään ei ole julkaistu. Tosin yleisesti on arvailtu, että esimerkiksi Yle Teema ei katso juuri kukaan, mutta jokainen kehuu sen ohjelmistoa.Nyt tv-yleisön katselua viikoittain seuraava Finnpanel on lyönyt tulokset pöytään: Ylen digikanavia Teemaa, Extraa ja FST5:ttä katsotaan vain neljä minuuttia päivässä. Kaupallisia dikikanavia seurataan vielä vähemmän, eli kaksi minuuttia päivässä.Luvut ovat hätkähdyttäviä, jos niitä verrataan analogisten pääkanavien katseluosuuksiin (TV1 ja TV2 65 minuuttia päivässä). Onko käynyt niin, että ainoan vielä elossa aolevan elokuvaohjaajn Martin Scorsesen musiikkivalinnoista kertovaa dokumenttia ei Yle Teemalla katsonut kuin kourallien ihmisiä ja menevätkö Tuomas Virkkusen loistavat futisselostukset Urheilukanavalla harakoille? Tai vilkuileeko kukaan perjantaina klo 20 Yle Teemalla television ainoan vastalauseiden esittäjän Henry Rollinsin riippumatonta keskusteluohjelmaa? Vahinko jos ei.
========================================
Kohta kaksi kuukautta on kulunut analogisen television loppumisestga ja tv-toiminnan siirtymisestä digitaaliseksi (kaapelitarjontaa lukuun ottamatta). Digipamaus ei ilmeisesti muuttanut paljoakaan katseluottumuksia niissä talouksissa, joissa digisovitin oli ollut käytössä vuoden-kahden ajan. Edelleen tv-yleisö suosii Ylen ja MTV3:n ohjelmia, ehkäpä vilkaisee silloin tällöin Nelostakin, joka ei millään tahdo saavuttaa samoja yleisöjä kuin kilpailijansa. Ei mikään ihme, kun esimerkiksi allekirjoittanut seuraa kanavan ohjelmista ainoastaan maanantai-illan Täydelisiä naisia.Tosin syyskuun ja lokakuun alun Television katsotuimmat -viikkotilastoista on voitu huomata, että ns. pääkanavien ohjelmien katsojamäärät ovat pudonneet, jopa suosittujen ohjelmien kohdalla. Tästä joudutaan tekemään johtopäätös, jonka mukaan tv-katselu on todella pirstoutumassa, mutta huomatkaamme että myös internetin tv-ohjelmapalvelut ja kännykkätv:n tulo syövät perinteistä tv-vaastaanottimisesta tapahtuvaa katselua. ===================================
Keväällä rummutettiin MTV3:n maksullisen ja digitaalisen Max-kanavan menestystä. Korttien myynnin kerrottiin ylittäneen reippaasti 200 000 rajan. Finnpanelin tutkimuksesta voi tehdä selkeän huomion: Kortteja ostellaan kotiin, Formulaa vilkuillaan aluksi, mutta sitten osa porukasta unohtaa koko jutun. Tulee uusia mielenkiinon kohde. Käy niin kuin tässä sinänsä loistavan internetin virtuaalimaailmassa, jossa rekisteröidytään miljoonittain uusiin kiehtoviin palveluihin, mutta alkuinnostuksen jälkeen vakituinen käyttäjämäärä putoaa.
================================== ========
Itse katson digikanavista Teemaa ja Urheilukanavaa, joskus FST:ttä sarjojen ja elokuvien tähden. Urheilukanava näyttäisi palvelevan vain pientä urheiluhullujen joukkoa. Isot katsojamassat kyttäävät Ylen TV2:lta ja MTV3:lta pitkämäkiään ja räikkösiään. Eivätkä Urheilukanavalta jatkuvasti näkyvät ravit näytä innostavan muita kuin tosipelureita.Yle Teema tarjoaa silloin tällöin helmiä, mutta kokonaisuutena sen ohjelmisto on melkoista sillisalaattia. Miksei Teemaa voisi valjastaa laadukkaan taiteen esittelykanavaksi (unohtakaa se populaarikulttuuri, pankaa se valumaan sieltä YleExstralta). Voisi Teema olla yhteiskunnallisten ja poliittisten keskustelujen elävä näyttämö.

tiistaina, lokakuuta 23, 2007

Kotimainen elokuva pulassa

Elokuvataide on kuollut, monet sanovat. Suomessa ei enää ole elokuvakulttuuria. Elokuvakerhot ovat kuolleet, Suomen elokuva-arkisto toki toimii mallikkaasti, mutta se onkin valtion laitos. Hollywoodin elokuvaviihde on vallannut lopullisesti elokuvateatterit, sinne ei maailman eri elokuvamaiden tuotannoille ole juurikaan asiaa. Kärjistetysti voisi sanoa, että ilman Ylen Teema -tv-kanavaa emme tietäisi enää mitään eri maiden elokuvan nykysuuntauksista.Kotimaiselle elokuvallakin menee huonosti. Jos on uskomista viimeviikkojen elokuvakeskusteluun, joka alkoi Suomen elokuvatuottajien julistamasta lakosta. Se oli ennennäkemätöntä, sillä yleensähän työntekijäpuoli, elokuvaohjaajat ja näyttelijät, lakkoilee jos edes lakkoilee. Nyt barrikadeille nousivat elokuvatuottajat. Se tarkoittaa yleensä pieniä elokuvafirmoja, jotka elävät kädestä suuhun tuotannosta toiseen. Tuottajien viesti oli selvä: Suomessa ei kannata tehdä elokuvia, jos valtion tuki ei lisäänny. Laskelmien mukaan kotimaisen elokuvan pitäisi saavuttaa elokuvateattereissa 150 000 katsojaa, jotta se pääsisi omilleen. Se on mahdottomuus, kaikki elokuvat eivät siihen koskaan tule pääsemään pienessä maassa, mutta aina tehdään joku menestyselokuva.Televisiossa ohjaaja Lauri Törhönen, joka valmistelee Jörn Donnerin tuotantona kansalaissodasta kertovaa uutuuselokuvaa, ilmoitti selväsanaisesti, että kotimainen elokuva ei enää pysty kilpailemaan Hollywood-tuotantojen kanssa. Pottereiden, Sormusten herrojen ja Die Hardien ylivoima on murskaava.Nuoriso täyttää elokuvateatterit silloin kun täyttää. Tuskin se lämpenee jostakin kaukaisesta kansalaissodasta kertovasta tai Colorado Avenuelle vievästä kotimaisesta elokuvasta. Maagista realismia tulviva Lieksa-niminen elokuvakin herättää naurahduksia, sillä nuoret on opetettu kaupallisuuden ja viihteen armoille. Heille television Big Brother on kulttuuria, tai joku hölmö amerikkalainen Frendit-sarja. Siihen hömppäkulttuuriin on edes jollakin tavalla laatuun tähtäävän kotimaisen elokuvan enää vaikea vastata.Elokuvatuottajat ja Suomen elokuvasäätiön edustajat ovat ihmetelleet, miksi kultturiministeri ei tee kulttuuripolitiikkaa, miksi suomalaiselle elokuvalle keväällä luvattu tukikorotus ei toteudu. Katsotaanpa 15.4. 2007 päivättyä paperia, jonka otsake kuuluu "Neuvottelutulos hallitusohjelmasta". Sillä tähdätään vastuulliseen, välittävään ja kannustavaan Suomeen. Väliotsakkeen "Kulttuuri-, liikunta ja nuorisopolitiikka" alla sanotaan aivan suoraan: Kotimaisen elokuvatuotannon julkista rahoitusta vahvistetaan". Se tarkoittaa käsitykseni mukaan, että Suomen elokuvasäätiö saa lisää voimavaroja - siis euroja - tukea suomalaisia elokuvatuotantoja. Lupaus jää toteutumatta. Jälleen täytyy todeta, että Suomi on ohjelmien ja papereiden luvattu maa. Toteutus ja toiminta on sitten teoreettinen asia. Kun lisärahaa ei kotimaiselle elokuvalle tule, niin ehdotan siirtymistä pienimuotoiseen tuotantoon. Lopetetaan haaveilu suurista tuotannoista ja kassoista, tehdään sisällöllisesti luovia ja toteutukseltaan haastavia elokuvia art-tyyppiseen teatterilevitykseen. Ne sopivat myöhemmin hyvin pienen ruudun televisiolevitykseen.